23. heinäkuuta 2017

Naistenviikko: Muumien kanssa Rivieralla


Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi emännöi taas naistenviikkohaastetta, johon minäkin pääsin sittenkin mattimyöhäisenä osallistumaan.

Viikon kunniaksi nostan esille teoksen Tove Janssonilta, joka on tietysti yksi lempikirjailijoistani, mutta joka oli myös yksityiselämänsä puolesta mielenkiintoinen ja inspiroiva ihminen. Tavoitteena on lukea jossain vaiheessa Janssonista jokin elämäkerta, koska en tiedä tästä läheskään tarpeeksi, mutta vielä tässä postauksessa olen kiinni iki-ihanissa muumeissa. Kirjat on luettu (ja omaksi ostettu, niin kuin osa varmaan Instagramista huomasi), mutta (kaikki kymmenen) sarjakuva-albumia odottavat vielä pöydällä lukuvuoroa. Näin kesän kunniaksi aloitin kuitenkin sarjakuviin tutustumisen elokuvaksikin päätyneestä Muumiperhe Rivieralla -tarinasta, joka on julkaistu erillisenä kirjasena.

Hyppäsin muutama päivä sitten pyörän selkään aamuneljältä ja polkaisin Ruissaloon. Peurat hyppivät pusikoissa ja katselivat varovasti vierasta kulkijaa, golfkentällä pari jänistä nauttivat aamusumusta, varis kellahti hiekkalinnakinastelun tuoksinassa vallihautaan ja räpiköi siellä hetken takkuinen vatsa taivasta kohti, joutsenpariskunta kellui hiljaksiin auringonnousun vaaleanpunaiseksi ja keltaiseksi värjäämässä vedessä.

Hiekassa tepsuttelevat jalat, laineiden liplatus, upean värinen taivas ja täydellinen hiljaisuus. Jäätyneistä varpaista huolimatta oli aika täydellinen hetki ottaa repusta esiin sarjakuvat sekä eväsleivät ja uppoutua muumien maailmaan.

Tarina alkaa siitä, kun Niiskuneiti lukee Rivieran loistosta ja saa Muumipapankin innostumaan. Muumimamma suostuu lähtemään, koska ajattelee heidän viihtyvän kotona paremmin kotiinpaluun jälkeen. Niin se aika monella meneekin. Arki maistuu erilaiselta ja virkistää eri tavalla, kun on päässyt lataamaan akkuja toisiin maisemiin. Miten käy muumien?

Niiskuneiti on taas sokaistunut kaikesta kauniista. Vaikka Audrey Glamour ajaa Rivieralla melkein muumien päälle, Niiskuneiti ei näe muuta kuin Glamourin upean ulkonäön ja filmitähtihohdon. Kalliit bikinitkin pitää saada, ja nopea keino tähän on tietenkin pelailla vähän uhkapelejä. Muumipeikko taas haikailee mustasukkaisena Niiskuneidin perään, eikä ymmärrä, miksi Niiskuneiti kaunistautuu nyt muita kuin häntä varten. Muumipappa innostuu vähän liikaakin iloliemistä, ja norsuveistos johtaa lopulta noloon tilanteeseen.

Muumien kohellus snobien kansoittamassa Etelä-Ranskassa on huvittavaa ja virkistävää, vaikka aluksi olikin outoa nähdä muumit muualla kuin tutussa ja kotoisessa Muumilaaksossa. Jansson onnistuu myös hyvin hienovaraisesti naureskelemaan rikkaiden oudolle mielenlaadulle. Muumien kohellus näyttäytyy eksentrisenä, kun heidän luullaan olevan rikkaita, mutta totuuden tultua ilmi kiinnostus häviää kuin savuna ilmaan. Köyhyyden jalostava vaikutuskaan ei taida ihan pitää paikkaansa, kun eräs miljonääri haluaa kokeilla nälkätaiteilijan uraa. Veneen alla nukkuminen ei taida olla miesparan mielikuvien mukainen elämäntapa, ja viinikin on oikeasti halpaa.

Varsinaisen Janssonin sarjakuvan lisäksi luin elokuvan käsikirjoitukseen perustuvan kirjan ja katsoin kotona Hanna Hemilän ja Xavier Picardin ohjaaman elokuvan. Kirja vaikutti lähinnä hätäiseltä elokuvaa ja alkuperäisen sarjakuvan ruutuja yhdistävältä kyhäelmältä, joka ei taida oikein kiinnostaa muita kuin lapsia ja elokuvasta pitäneitä. Sarjakuva päättyy vihreävetisen uima-altaan ja ruusun terälehdillä maustetun samppanjan perään haikailuun, kun taas kirjassa koko muumiperhe asettuu tyytyväisenä arkisiin askareihinsa ja rauha palautuu Muumilaaksoon. Elokuvaan on tämän lisäksi lisätty vielä outoa säätöä merirosvojen kanssa.

Vaikka pääidea ja suurin osa tapahtumista olivat samanlaisia, oli tietenkin Janssonin alkuperäisessä sarjakuvassa ehdottomasti sitä taikaa, jota tältä tarinalta hain (huolimatta siitä, että elokuvassa oli viehättävä tunnelmaan sopiva musiikki ja värit huokuivat etelän lämpöä).

Oli myös mielenkiintoista huomata, miten Muumimamman ja Niiskuneidin erilaisiin asioihin keskittyminen erottui vielä selkeämmin epätavanomaisessa ympäristössä. Muumimamman huolehtiva kotiäidin rooli säilyy jopa veneen alla asuessa, Niiskuneidin shoppailu ja haihattelu puolestaan sopivat enemmän Rivieran meininkiin. On kuitenkin huomattava, että Niiskuneiti ansaitsee omat rahansa, vaikkakin uhkapelaamalla, ja saa sen vuoksi pelastettua koko perheen pinteestä.

Entäs sitten se Riviera? Ihanat maisemat, aurinko, hieno arkkitehtuuri. Siinäpä mukavan loman perusainekset. Ei Ruissalokaan tietenkään huono paikka ole viettää heinäkuista arkiaamua.


30. kesäkuuta 2017

Salainen puutarha - Frances Hodgson Burnett (1911) + Ajattomia satuja ja tarinoita -haastekoonti

The Secret Garden
306 s.
The Secret Garden was what Mary called it when she was thinking of it. She liked the name, and she liked still more the feeling that when its beautiful old walls shut her in no one knew where she was. It seemed almost like being shut out of the world in some fairy place. The few books she had read and liked had been fairy-story books, and she had read of secret gardens in some of the stories. Sometimes people went to sleep in them for a hundred years, which she had thought must be rather stupid. She had no intention of going to sleep, and, in fact, she was becoming wider awake every day which passed at Misselthwaite.

Salainen puutarha on yksi lastenkirjallisuuden tunnetuimmista ja rakastetuimmista klassikoista, enkä pane yhtään vastaan. Ymmärrän hyvin, miksi Maryn kasvutarina ihastuttaa. Maryn elämän alkutaipale Intiassa ei ole kaikkein auvoisin. Tytön vanhemmat eivät huomioi lastaan, joten palvelijoiden vastuulle jää tämän kasvatus, mutta se jää retuperälle, joten Marysta tulee itsekäs ja suoraan sanottuna ärsyttävä.

On kuitenkin hyvä ymmärtää, että jos ei koskaan opeteta, ettei aina saa mitä haluaa, niin asennevammahan siitä tulee. Toisten tunteiden huomioon ottaminen jää vieraaksi, eikä oma onnellinen asema merkitse mitään, vaan toisia on ikään kuin lupa kohdella kuin roskaa. Ei ole lapsen vika, jos vanhemmat eivät osaa tai tajua. Pettymysten käsittely pitää opetella jo alusta lähtien, eikä tämän ymmärtämiseen tarvita omia lapsia.

Mary saa kuitenkin mahdollisuuden muuttua, kun hän jää koleran takia orvoksi ja saa lopulta kodin yorkshirelaisesta Misselthwaiten kartanosta. Ystävällinen Martha-piika ei anna happamen tytön lannistaa, ja kun Mary saa kuulla salaisesta puutarhasta, joka on monia vuosia sitten lukittu ja avain haudattu, Mary alkaa kuumeisesti etsiä paikkaa. Pikkuhiljaa raikas ilma ja kartanon mielenkiintoiset ihmiset alkavat muuttaa tytön luonnetta, ja salaperäinen öinen itku tuo Maryn päiviin jotain, mikä muuttaa täysin siinä mukana olevien elämän.

Vaikka en itse puutarhaihminen olekaan (ja siten puutarhakuvaukset tai kukkienkasvatuspuheet eivät kiinnostaneet), arvostan luontoa äärettömän paljon. Salainen puutarha on kirja, joka ei saarnaa, mutta on selvää mitä mieltä Burnett on maalaisilmasta. Tosin positiivisen ajattelun voima ei taida ihan niin tehokas olla, mitä tässä annetaan ymmärtää. Hieman jäi häiritsemään taikaosuus ja lääketieteen vähättely, sekä samoin Intian jatkuva kritisointi. Englannin maalaisilma on eittämättä raikas, mutta ei se nyt todellakaan maailman ainoa vaihtoehto ole.

Salainen puutarha on kuitenkin miellyttävälukuinen, hyväntuulinen, lämminsydäminen, vilpitön, ehkä hyvällä tavalla vähän siirappinenkin ja tosiaan onneksi saarnoista vapaa. Hienoja kuvituksiakin löytyy vaikka millä mitalla, mutta valitettavasti lukemassani painoksessa Robert Ingpen saa terveetkin ihmiset näyttämään hapsutukkaisilta ja haudasta nousseilta.

Ehkä tärkein opetus, jos sellaisen haluaa tästä etsiä, on rakkauden tärkeys. Rakkaus puolisoon on tietysti ihan kiva juttu, mutta sitä ennen rakkaus kohdistuu muihin ihmisiin tai asioihin, ja se on kaiken alku. Aina ei voi ajatella positiivisesti, eikä positiivinen ajattelu ratkaise kaikkea, mutta peruskunnioitus ja rakkaus elämää kohtaan tekevät kaikkien elosta tällä pallolla vähän helpompaa, koska ne saavat huolehtimaan ympärillä olevista asioista. Kannattaa myös muistaa, että kun kunnioittaa ja rakastaa terveellä tavalla myös itseään, on helpompaa siirtää tunne myös muihin ja ymmärtää muita kanssaihmisiä.

__________

Tähän päättyy Kirjojen pyörteissä -blogin Ajattomia satuja ja tarinoita -haaste. Vähän jäi harmittamaan, etten ehtinytkään lukea enempää, mutta toisaalta tapanani on ollut ennen haastettakin lukea aina silloin tällöin lastenkirjallisuutta, enkä aio koskaan luopua tavasta. Blogini ikuisuushaasteessakin on vielä tyhjiä kohtia, joten toivottavasti pääsen pian täydentämään niitä. Joitain lastenkirjoja nostan esille myös Uudelleen luettua -haasteen merkeissä, koska haaveilen esim. H. C. Andersenin satujen uusintaluvusta. Tällä kertaa kuitenkin tämän haasteen osalta saldoni jäi kolmeen. Kaikista pidin, vaikka mikään niistä ei ihan saavuttanutkaan sydäntäni.

Karhu nimeltä Paddington (Paddington #1) (1958) - Michael Bond
Salainen puutarha (1911) - Frances Hodgson Burnett
Kaukametsän pakolaiset (Kaukametsä #1) (1979) - Colin Dann

28. kesäkuuta 2017

Kaukametsän pakolaiset (Kaukametsä #1) - Colin Dann (1979)

The Animals of
Farthing Wood
303 s.
You domesticated creatures are blinded by humans' generosity. They feed you, groom you, give you a home. You don't notice their faults. Now we wild animals are different. We observe human ways from a distance, and we understand them better. Animals, and their needs, are of little consideration when they conflict with their own. That's always been the way of it, and it won't alter.

Kun olin lapsi, Kaukametsän pakolaiset oli yksi suosikkisarjoistani. Jumitin uskollisesti sohvalla aina uuden jakson tullessa televisiosta. Sarja on kuitenkin siitä erityinen, että se ahdisti välillä suunnattomasti (enkä ole ainoa, jolle se on tästä syystä jäänyt mieleen). Vaikka tapahtumien tarkka kulku sinänsä on jo unohtunut suurimmaksi osaksi, en ole ikinä unohtanut sarjan aikaansaamia tunteita. Välillä olin suunnattoman raivoissani ihmisten typeryydestä, välillä itkin lempihahmojen kuolemaa. Parista kohtauksesta järkytyin oikein kunnolla.

Rekisteröin vasta jokin aika sitten, että sarja perustuu kirjaan. Aluksi olin innoissani, mutta muutaman sekunnin päästä mietin onko minusta siihen. Entä jos silmät putoavat päästä kaikesta itkemisestä tai masennun kuukaudeksi eteenpäin?

Noh, hengitin syvään ja päätin rohkaistua.

Juonihan tässä on hyvin simppeli: Kaukametsää aletaan tuhota, joten siellä asuvat eläimet päättävät lähteä yhteiselle pakomatkalle kohti White Deer Park -luonnonsuojelualuetta, josta sieltä palannut rupisammakko innokkaasti kertoo. Koska Kaukametsän pakolaiset kuuluu seitsemänosaiseen Kaukametsä-sarjaan, voi tästä päätellä eläinten pääsevän määränpäähänsä. Juju onkin siinä, mitä matkan varrella tapahtuu. Pääsevätkö kaikki yhtenä kappaleena perille?

Täytyy sanoa, ettei kokemus ollut yhtä tunteellinen kuin animaation kanssa. Eräs verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi syöpynyt kohtaus, jonka muistan myös sarjasta parhaiten, sai hetkeksi hätkähtämään, mutta vain koska muistin miltä se näytti sarjassa. Kaikki eläimet ovat tietysti erilaisia käytökseltään ja asenteeltaan, mutta koin saavani otteen ainoastaan niin sanotuista johtajaeläimistä ja ehkä niiden lisäksi kyykäärmeestä. Tämän vuoksi jännitystä ei ollut nimeksikään. Moottoritien ylitys sai sentään vähän sydämen pamppailemaan.

Jännitystä tärkeämpi osa-alue onkin mielestäni sen todistaminen, miten eläimet ylittävät esteitä yhteistyöllä ja lupaavat olla satuttamatta tai syömättä toisiaan pakomatkan aikana. Ketään ei jätetä pulaan, vaan tavoitteena on auttaa heikompia ja pyrkiä saamaan kaikki turvallisesti perille. Luonnonsuojelualue häilyy taustalla paratiisina, joka motivoi ottamaan vielä yhden askeleen.

Ihmiset ovat eläimille niin vihollisia, suojelijoita kuin vähän outoja tyyppejäkin, joilla on outoja tapoja. Ihmiset haluavat tehdä naapurinsa kateelliseksi hienolla uima-altaalla tai muilla hienouksilla ja potkivat lemmikkejään, mutta perustavat myös luonnonsuojelualueita ja sammuttavat metsäpaloja. Ihmisten negatiivisia puolia ei siis ole liioiteltu, ja hyvät puolet tasapainottavat sen verran, ettei kirjasta nyt ihan niin paljon masennu mitä luulisi.

Vaikka en ihan samanlaista kokemusta kirjasta saanutkaan kuin sarjasta, objektiivisesti katsottuna Kaukametsän pakolaiset on tärkeä kirja jokaisen lapsiperheen kirjahyllyyn. Se saa toivottavasti arvostamaan luontoa ja sen monimuotoisuutta sekä miettimään, minkälainen toiminta on luonnossa hyväksyttävää (esim. itse en näe kettujahtia millään tasolla jalona urheilulajina) ja minkälaisia vaikutuksia elintilan katoamisella on lajien säilymisen kannalta.

Lukemastani Egmontin kustantaman painoksen lopusta löytyy myös lyhyt Dannin haastattelu, ohjeet oman pihan muuttamiseen eläimille suotuisammaksi sekä testi, josta selviää pääseekö lukija turvallisesti eläinten mukana White Deer Parkiin.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Ajattomia satuja ja tarinoita