17. lokakuuta 2017

Katriina - Sally Salminen (1936)

Kirjoitus on osa Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektia,
jossa esitellään yksi suomalainen teos jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta.
Toisen bloggaukseni voi lukea täältä.



Ikkunat olivat hyvin pienet, nekin olivat kutistuneet. Mutta kuinka monta ihanaa auringonnousua hän olikaan nähnyt niistä! Kuinka monena iltana hän olikaan työstä uupuneena tullut kalliota ylös ja nähnyt iltaruskon hehkuvan pienissä ruuduissa, aivan kuin koko talo olisi ollut täynnä taivaista hohdetta! - - - Kuinka usein hän olikaan näistä ikkunoista lausunut matkalaisensa tervetulleiksi! Ja kuinka usein hän olikaan hyvästellyt heitä!

Tyttö tapaa pojan, poika maalaa houkuttelevan kuvan ahvenanmaalaisesta saaristoidyllistä suurine valkoisine taloineen ja omenapuineen. Tyttö palaa tömähtäen maanpinnalle, kun pariskunnan tulevaksi kodiksi Västerbyn kylässä osoittautuukin ankean harmaa pieni torppa ankean harmaalla kalliolla, jolla ei kasva muut kuin nokkoset. Pohjanmaalaisen Katriinan aviomies Johan osoittautuu lapselliseksi ja saamattomaksi kerskailijaksi, jolle koko kylä nauraa, ja jota edes omat lapset eivät myöhemmin pidä hyvänä miehen mallina. Romaanin keskiössä ei siis ole mustavalkoinen rakkaustarina, vaan nuori Katriina saa heti aluksi tuntea selkänahassaan hyväuskoisuutensa ja haihattelunsa hinnan.

Avioparin yhteisen elämän aloittava pettymys sähköistää koko romaanin. Katriina ei lähde maitojunalla takaisin vanhempiensa luokse, vaan jää rakentamaan elämäänsä Västerbyhyn. Katriinan osakseen saama halveksunta, koska kelpuutti Johanin miehekseen, köyhyys sekä kova työ muiden tiluksilla pientä ja huonolaatuista ruokapalkkaa vastaan tuntuu musertavalta, mutta pohjanmaalainen tyttö ei anna periksi.

Romaania kannattelevat tarkkanäköiset ihmissuhde- ja luonnekuvaukset, ja Katriinan jämäkkyys, suoraselkäisyys sekä tinkimättömyys tekevät tästä yhden suomalaisen kirjallisuuden vahvimmista naispäähenkilöistä. Läpi talven jäätävien tuiskujen ja kesän raskaiden peltotöiden Katriina iskee vähitellen juurensa yhä syvemmälle Ahvenanmaan maaperään ja tulee lastensa kautta osaksi saaren merenkulkuperinnettä.

Johankin tietää vaimonsa olevan häntä vahvempi henkisesti ja fyysisesti, ja miehen luonne alkaa avautua Katriinalle yhä selvemmin. Miehessä ei ole tippaakaan pahantahtoisuutta, vaan tämän ymmärtämättömyys ja huikentelevaisuus herättävät lapsenomaisuudessaan sääliä. Avioparin yhteinen taival alkaa kivikkoisesti, mutta vähitellen he alkavat tukeutua toisiinsa: "Oli kuin heidät olisi elämän kuumassa pajassa vielä kerran taottu entistä lujemmin yhteen, aivan kuten kaksi erilaista metallia sulatetaan yhdeksi". Katriinan ja Johanin luja side ja keskinäinen kunnioitus voittavat sinisilmäisen ihastuksen.

Eräänlaista sitkeyttä osoitti myös itse kirjailija, sillä vaiherikkaan elämänsä aikana Salmela asui muun muassa New Yorkissa, jossa hän ahkeroi päivät kotiapulaisena ja pyhitti illat sekä vapaapäivät Katriinan kirjoittamiselle. Romaani voitti ruotsalaisen kirjoituskilpailun ja käännettiin useille kielille saavuttaen heti kansainvälistä menestystä, mutta kotimaassaan se on vajonnut unohduksiin.

Ehkä Ahvenanmaa-romaaneista Myrskyluodon Maija on ollut helpompi sulattaa tai on koettu hieman kevyempänä kuin sosialistisen Salmelan teos, joka on toisinaan hyvinkin kriittinen kylän vaikutusvaltaisia ja köyhien työtaakkaa kohtaan, eikä katso suopeasti oletusta, että naisten tehtävä on synnyttää liukuhihnalla renkejä ja kaikkien on oltava kiitollisia saamistaan vähistä muruista. Oli syy mikä tahansa, Salmelan lämmin mutta samaan aikaan myös realistinen kuvaus Ahvenanmaasta ja sen ihmisistä on ehdottomasti klassikkoainesta.

Katriinan sivujen väliin mahtuu koko elämä. Pieni kallioisella maalla seisova mökki jää mieleen suurempana kuin se oikeasti on. Kun sulkee silmät, voi nähdä Katriinan hoitamassa rakkaita omenapuitaan, jotka neuvokas nainen onnistui istuttamaan karulle maaperälle kuljetettuun maa-ainekseen, Johanin istumassa keinutuolissa syömässä makeisia ja kaikki lapset leikkimässä yhdessä. Laivat valkeine purjeineen lipuvat saaren ohi ja lempeä aurinko tuntuu ikuiselta.

__________

Katrina, 424 s.
Suomentaja: Aukusti Simojoki

31. heinäkuuta 2017

Klassikkohaaste, osa 5: David Copperfield - Charles Dickens (1849)


Tämän kirjan sivujen asiana on osoittaa, tuleeko minusta elämäni sankari, vai saavuttaako joku muu sen aseman. Aloittaakseni elämäkertani elämäni alusta mainitsen, että synnyin (kuten minulle on kerrottu ja kuten uskon) eräänä perjantaina kahdentoista aikaan yöllä. Kellon lyöntien ja minun parkumiseni havaittiin kajahtavan ilmoille yhtaikaa.

Kymmenen vuoden ajan tämä paksukainen on möllöttänyt kirjahyllyssäni näyttäen surulliselta ja yksinäiseltä jossain kynsilakkojeni takana, odottaen tyynesti ja kärsivällisesti, että nostaisin sen vielä joskus piilostaan. Vaikka Dickens on yksi lempikirjailijoistani, David Copperfield oli aina hänen tuotannostaan vähiten houkuttelevin sekä juoneltaan että muuten. Aloin menettää toivoni, että jaksaisin tarttua toimeen. Copperfieldin tarinassa on samankaltaisuuksia Dickensin oman elämän kanssa ja oli ilmeisesti myös tämän oma suosikki, mutta miksi juuri tästä romaanista pitäisi välittää?

Vastaus: koska se on Dickensiä. Alkuun sitä katsoo tuskastuneena sivumäärää (omassa suomennetussa painoksessani 1036) ja kyntää muutaman ensimmäisen kappaleen varmana siitä, ettei koko hommasta tule ikinä mitään. Voisi vain luovuttaa ja lukea sarjakuvan tai jotain. No, Richard Armitagen lukeman äänikirjan kanssa luovutinkin, koska huolimatta tämän hienosta eläytymisestä en vain päässyt tunnelmaan yhtä hyvin kuin paperikirjan kanssa.

Sitten alkaa tapahtua jotain taianomaista. Alat päästä tekstiin sisälle. Sitä melkein alkaa puhua hahmoille, varoittaa, onnitella, itkeä kun joku epäonnistuu tai menettää jonkun. Tapahtuu kiintymistä. Copperfieldissä on uskomaton kavalkadi mielenkiintoisia hahmoja, mutta se ei itsessään riitä. Niin kuin monissa muissa romaaneissaan, Dickens on taitava herättämään eloon hahmonsa.

Davidin eksentrinen isotäti, Betsey Trotwood, vihaa aaseja ja on hieman temperamenttinen, mutta kun on rehellisyyden ja suoraselkäisyyden aika, hän laukoo totuuksia hämmästyttävän suorapuheisesti ja ymmärrettävästi antaa kärsimyksestä vastuussa olevien ihmisten kuulla kunniansa. Teräsrouva ja pohjimmiltaan luotettava, ja ansaitsee ehdottomasti kyräillä Betsey Trotwood -pubin asiakkaita.

Spektrin toisesta päästä löytyy Uriah Heep (joka pohjautuu todennäköisesti kirjailija ja väärentäjä Thomas Powelliin), kaksinaamainen näätä, manipuloiva typerys, jolla on pokkaa teeskennellä kuin olisi vain köyhä ja säälittävä otus, vaikka juonittelee toisten pään menoksi. Heepin vilpillisyys ja tyhjä mielistely tekevät tästä yhden ikimuistoisimmista antagonisteista Dickensin maailmassa.

Sitten löytyy tietenkin vielä pakkomielteinen kirjeiden kirjoittaja ja luottoja haaliva Wilkins Micawber (esikuvanaan Dickensin isä), Copperfieldin ankara isäpuoli Edward Murdstone, komea ja pidetty mutta loppujen lopuksi petollinen ja selkärangaton James Steerforth, ahkera ja kunniallinen Tommy Traddles, kaunis ja lapsellinen mutta itsestään yllättävän tietoinen Dora Spenlow (jonka uskotaan olevan Dickensin nuoruuden rakkaus) jne. Kaikki nämä ilmestyvät esiin Copperfieldin muistoista osana tämän elämäntaipaleen suruja ja menestystä, läpi hyvän ja pahan, mutta mitä enemmän hahmojen kanssa viettää aikaa, sitä vahvemmin ne muuttuvat lihaksi epäselvästä menneisyyden sumusta.

Jopa pienistä pienimmät varjoissa pysyttelevät sivuhenkilöt kuvataan tinkimättömällä tarkkanäköisyydellä. Erityisesti Martha jää mieleen: nuori nainen on vajonnut alas skandaalinkäryisen menneisyytensä takia, mutta suoraa selitystä ei hänen teoilleen anneta. Monet Marthan kaltaiset vaelsivat viktoriaanisen Lontoon katuja, mutta oli Martha sitten antautunut prostituutiolle tai ei, hän osoittaa olevansa hyväntahtoisempi kuin monet muut hahmot.

Huomattavaa on myös se, miten kaikki hahmot (ehkä Heepiä lukuunottamatta) ovat elämänmakuisia kaikkine virheineen ja hyvine hetkineen. Jopa itse Copperfield, jonka kokemukset ja urakehitys heijastavat Dickensin elämää, ei näyttäydy kylmän sankarillisessa valossa, vaan ihmisenä, joka on tietoinen omista heikkouksistaan ja katuu joitain (mahdollisesti jopa loukkaavia) päätöksiä, joita on elämänsä varrella tehnyt.

Kun on viettänyt niin paljon aikaa näiden ihmisten kanssa, on ymmärrettävää, ettei halua päästää irti. Kun käänsin viimeisen sivun ja luin viimeiset sanat, olo oli tyhjiin puserrettu (okei, ehkä itkinkin hieman). Mitäs nyt sitten? Näin pitkä romaani, jossa on hervottomasti hahmoja, ei aina välttämättä osoittaudu ajan ja panoksen väärtiksi, mutta kun toteutus on hyvä, tarina pysyy ikuisesti mielessä. Dickens kirjoittaa kiehtovasti, eikä tämä näy missään muussa kohtauksessa niin hyvin kuin myrskykohtauksessa. Totta kai kerronnassa on karikoitakin, mutta niitä löytyy väistämättömästi muistakin romaaneista. Kuten sen päähenkilö, David Copperfield ei ole täydellinen, mutta se on mukaansatempaava, palkitseva, kaunis ja maailman parasta seuraa.

David tuntui ystävältä, ja kaipaan jo kaikkea tätä. Kuten kaiken muunkin kohdalla, loppu on vääjäämätön, mutta toisin kuin oman elämän, Davidin elämän voi elää koska tahansa uudelleen.

__________

Suomentaja:  J. Hollo
Klassikkohaasteen kooste Tekstiluola -blogissa

28. heinäkuuta 2017

The X-Files: Cold Cases - Joe Harris, Chris Carter et al. (2017)


Nyt vaihteeksi jotain erilaista, eli sukellus äänikirjojen maailmaan. Cold Cases oli David Copperfieldin lisäksi toinen Audible-kirja, jonka hankin ilmaiseksi krediitillä. En edes muista, minkä ostin ensin, mutta palautin sen salamannopeasti nähtyäni tämän. Olen ollut erittäin nuoresta iästä lähtien Salaiset kansiot (1993-) -fani, joten olihan tätä nyt ihan pakko kokeilla (ja koska hei, se oli ilmainen). Sarjakuvat eivät ole tuttuja, koska vaikka olen antaumuksella lukenut Buffyn jatkoa, en ole jostain syystä ollut innostunut Salaiset kansiot -jutuista kirjoitetussa muodossa.

Äänikirja kuitenkin kiinnosti jo ihan senkin takia, että Duchovny ja Anderson ovat mukana. Cold Cases (jatko-osa, Stolen Lives, ilmestyy lokakuussa) on siis edellä mainittujen Joe Harrisin sarjakuvien äänikirjaversiointi, ja sen menestyksen salaisuutena on se, että tarinaa on lähestytty radiokuunnelmana eikä normaalina äänikirjana. Tuotanto on äänitehosteineen erinomainen, mutta formaatti tietysti pakottaa dialogiin vähän kömpelyyttä, koska kuuntelija täytyy tehdä tietoiseksi siitä, mitä hahmot näkevät edessään tai koska esim. joku ottaa osumaa luodista. Normaalissa äänikirjassa tämä ei olisi ongelma, mutta tarina ei toisaalta heräisi samalla tavalla eloon.

Tätä ei voisi kuvitellakaan ilman Duchovnya ja Andersonia, mutta muitakin tuttuja ääniä on saatu mukaan tuomaan aitoutta. Näytteleminen on paikoin hieman hapuilevaa, mikä todennäköisesti johtuu siitä, että tilanteisiin reagoiminen livenä kuvauksissa on erilaisempi kokemus kuin pelkän dialogin lukeminen, mutta kaiken kaikkiaan näyttelijät (myös pienimpien sivuosien esittäjät) suoriutuvat hommastaan hienosti. Jännittävät kohtaukset tuntuvat jännittäviltä, fanien rakastamaa huumoria löytyy jne.

Ostaisinko tämän normaalihintaisena? Luultavasti en, mutta se johtuu siitä, etten ylipäätään maksaisi mistään äänikirjasta melkein 30 dollaria (enkä itse asiassa paperikirjastakaan, jollei se ole jokin erityinen aarre). Cold Cases on joka tapauksessa kiva herkkupala sarjan faneille, ja se myös täyttää muutaman pienen aukon X-Files-maailmassa ja hieman laajentaakin sitä. Kesto on vain hieman yli neljä tuntia, joten se on mahdollista kuunnella päivässä, mutta itse säästin jaksot pitämään seuraa kesäisillä pyörälenkeilläni.

Muutin nyt Audible-jäsenyyteni kevytjäsenyydeksi, eli maksamalla kymmenen dollaria seuraavasta vuodesta (!) sain pitää tähän mennessä kerätyt krediitit ja ostetut kirjat. Krediittejä ei tänä aikana saa uusia, mutta kirjoja saa ostaa, ja todennäköisesti tulen sortumaan johonkin. Alien-ihanuuksia esimerkiksi löytyy useita (Rutger Hauer!), ja mikä sopisikaan paremmin "alukseni" lukon avaimessa killuvaan avaimenperään kuin Alien-tarinan kuuntelu?

PS. Tästä lähin yritän elävöittää postauksiani enemmän kuvilla, koska pelkät kirjankannet alkoivat tylsistyttää. En kuitenkaan ota tätä mitenkään hirveän vakavasti, eli jos johonkin postaukseen en löydä inspiraatiota, niin annan olla. Yritän myös kesän aikana vihdoin saada ulkoasun kuntoon, koska päässäni on muhinut sitä varten jo monta kuukautta eräs idea, mutta vaihdoksesta ilmoitan sitten aikanaan blogin Facebook-sivuilla.