17. joulukuuta 2012

Anno Dracula (Anno Dracula #1) - Kim Newman (1992)

547 s.
They found us before the week was out.  Mina Harker led them, wearing trousers and an old tweed jacket of mine, hair done up under a cap.  The small band of new-borns were turned patients and one orderly.  They had organized into a search party, discharging the Count’s orders while he was removing his headquarters from Purfleet to Piccadilly.  They seized upon Van Helsing and trussed him, slinging him over a horse’s back for transport back to the Abbey.  What became of him is too well known to recount, and too painful to think of.

Vuoteen 1888 mennessä vampyyrit ovat kansoittaneet Lontoon, ja kuningatar Viktoria on mennyt naimisiin Draculan kanssa.  Van Helsingin ja kumppaneiden suunnitelmat eivät siis menneetkään aivan nappiin, ja esimerkiksi Van Helsing itse on päätynyt seipään nokkaan Buckinghamin edustalle.  Kaikki eivät suinkaan silti kannata suuruudenhullua Draculaa ja tämän korruptoivaa vaikutusta, ja kaiken huipuksi Viiltäjä-Jack riehuu Whitechapelin kaduilla.

En ole ennen lukenut vaihtoehtoista historiaa tai niitä lukemattomia romaaneita ja novelleja, joissa yhdistetään Viiltäjä-Jack ja Dracula/vampyyrit (joissain myös Sherlock Holmes, tässä Holmes jää vain sivumaininnaksi).  Etukäteen Newmanin romaanista oli pieniä epäilyksen siemeniä, mutta jo ensimmäisessä luvussa ne karisivat.  Jotkut ovat valittaneet, että Draculassa esiintyneitä henkilöitä on vääristelty, mutta en näe tässä kritiikissä mitään logiikkaa.  Lähtökohtanahan on nimenomaan vaihtoehtoinen historia, joten kirjailijalle on ihan sallittua ne taiteelliset vapaudet, kunhan uskottavuus säilyy.  En ainakaan itse huomannut mitään omituisuuksia, koska tarina vei mukanaan.

Wikipediassa on hengästyttävän pitkä lista fiktiivisistä ja oikeista historiallisista henkilöistä, jotka näyttäytyvät tarinassa.  Vain murto-osalla on isompi rooli, kun taas jotkut mainitaan lyhyesti vain nimeltä.  Tämän vuoksi kirjan henkilögalleria pysyy hyvin koossa ja sopivan suppeana, eikä nimiä muutenkaan pudotella vain tuttujen nimien tarinaan ymppäämisen vuoksi, vaan laajan taustatyön tehnyt Newman on saanut aikaan loogisen kokonaisuuden.  Lukijalla on joka tapauksessa hauskaa bongata tuttuja kirjan sivuilta, ja muunlaisiakin viittauksia löytyy lukujen otsikointia myöten, joskin näitä on paljon vaikeampi huomata.  Nimien tunnistamista en kuitenkaan sanoisi välttämättömäksi kärryillä pysymisen kannalta, ja Draculaa lukemattomatkin saavat tästä ihan varmasti jotain irti.

Viiltäjä-Jackin henkilöllisyys paljastetaan jo alkusivuilla, mutta tämä ei ainakaan itseltäni vähentänyt tarinan jännittävyyttä lainkaan.  Murhaajan henkilöllisyys ja motivaatiot ovat todella uskottavia.  Hallitusta vastaan kapinoivat joukot sekä Viiltäjä-Jackia metsästävien Genevièven ja Beauregardin edesottamukset vauhdittavat tarinaa mukavasti, ja Draculan vaikutus Lontoon eri yhteiskuntaluokkiin näkyy sekä suoraan että rivien välissä.  Ne vampyyritkin ovat mukavan perinteisiä, mutta kuitenkin höystetty pienillä erilaisilla yksityiskohdilla, kuten "vanhimpien" ilmeen muuttumisesta halkeileva iho.  Joukkoon mahtuu myös melkoisen omalaatuinen ja kammottava kiinalainen vampyyri.

En kuitenkaan vielä tiedä, tulenko lukemaan sarjan seuraavia osia, koska niiden taustalla vaikuttavat vuosikymmenet eivät kiinnosta enää niin paljon, ainakaan vampyyreilla maustettuna.  Suosittelen kuitenkin varauksetta tätä ensimmäistä osaa kaikille sumuisen Lontoon ja vampyyrien ystäville.  Kunhan ette oleta tätä suoraksi (ja samantyyliseksi) jatko-osaksi Draculalle, koska kyse on kuitenkin toisesta todellisuudesta.  Uusintapainoksessa on myös kaikenlaista mielenkiintoista ylimääräistä sälää, kuten kirjailijan kommentit kirjan intertekstuaalisuudesta, vaihtoehtoinen loppu ja jokseenkin (hyvällä tavalla) huvittava novelli Draculan seikkailuista ennen Lontoon valloitusta.

* * * *

7. joulukuuta 2012

The Turn of the Screw - Henry James (1898)

121 s.
But it was a comfort that there could be no uneasiness in a connexion with anything so beatific as the radiant image of my little girl, the vision of whose angelic beauty had probably more than anything else to do with the restlessness that, before morning, made me several times rise and wander about my room to take in the whole picture and prospect; to watch, from my open window, the faint summer dawn, to look at such portions of the rest of the house as I could catch, and to listen, while, in the fading dusk, the first birds began to twitter, for the possible recurrence of a sound or two, less natural and not without, but within, that I had fancied I heard.

Nimetön kotiopettajatar saa suojateikseen orvot sisarukset, Milesin ja Floran, jotka asuvat maalaiskartanossa palvelijoiden kanssa.  Näiden setä asuu Lontoossa, eikä halua tietää mitään kartanon asioista.  Kotiopettajar lumoutuu täysin enkelimäisistä lapsista, mutta lumous särkyy kun tämä alkaa nähdä miehen ja naisen haamuja jopa keskellä päivää.  Kukaan muu ei kuitenkaan näe näitä ilmestyksiä, joten lasten suojeleminen jää kotiopettajattaren vastuulle, kun tämä uskoo aaveiden haluavan satuttaa heitä.

Jamesin suomentamaton goottilainen pienoisromaani on perinteinen kummitustarina, jonka monitulkintaisuus on ehdottomasti yksi sen parhaimmista puolista.  Seksuaalisuudesta vihjaillaan hienovaraisesti, ja aaveiden ilmestymiset aiheuttavat aina pienoisia väristyksiä.  Vai ovatko ne aaveita ensinkään?  Entä mitä tarinan lopussa oikeasti tapahtui?  Vaikka perinteistä kummittelua onkin, tarina on kuitenkin koko ajan ikään kuin toinen jalka todellisuudessa.  Goottilaisen genren ystävänä ilahduin myös viittauksista Ann Radcliffeen ja Jane Eyreen.

Olen kuunnellut tämän aiemmin BBC Radion sivuilta, mutta halusin lukea myös perinteisen paperiversion.  Äänikirjat eivät vain ole vakuuttaneet vielä minua, koska en jaksa keskittyä niihin samalla tavalla kuin sanojen tavaamiseen.  Olen myös useasti nukahtanut kesken, ja koko ajan oli sellainen olo että jäisin paitsi jostain tärkeästä, joka olisi kirjoitettuna käynyt ilmi.  Olin antanut tälle kolme tähteä, mutta valitettavasti arvosana tippui nyt kahteen.

James käyttää lukemattomat kerrat pilkkuja pilkkomaan lauseitaan pieniksi parin sanan pätkiksi, joka tekee lukemisesta äärettömän hankalaa.  Jotkut pidemmät lauseet piti lukea toistamiseen, koska loppuun päästyäni unohdin mitä James halusi kohdalla sanoa.  Tekstin suossa tarpominen söi luonnollisesti kirjan tunnelmaa, josta pidin kyllä.  Lapset olivat jollain tapaa aavemaisia, ja kuten edellä mainitsin, arvostin monitulkintaisuutta.  Esimerkiksi kotiopettajattaren mielen liikkeistä ja mahdollisesta hulluudesta on käyty väittelyjä useaan kertaan.  Siksi tämä saa nyt kuitenkin sen yhden ylimääräisen tähden, mutta tämän pituisen romaanin lukemiseen en todellakaan haluaisi enää kuluttaa näin paljon aikaa ja vaivaa.  Jännittävän tarinan olisi halunnut lukea nopeassa tahdissa, mutta se oli mahdotonta koska sanoihin jäi koko ajan jumiin.  Tyyli ja tunnelma olivat eri paria.

Haluaisin kuitenkin mainita tässä yhteydessä elokuvan The Innocents (1961).  Filmatisointi on ehdottomasti kirjaa parempi, ja kuuluu niihin vanhoihin mustavalkoisiin lempeisiin kauhuelokuviin, jotka onnistuvat vielä nykyäänkin aiheuttamaan väreilyä selkäpiissä ja kananlihalle meneviä käsivarsia.

* * 
Osallistuu haasteeseen:  Klassikot

28. marraskuuta 2012

Aarresaari - Robert Louis Stevenson (1883)

Treasure Island
191 s.
His stories were what frightened people worst of all. Dreadful stories they were--about hanging, and walking the plank, and storms at sea, and the Dry Tortugas, and wild deeds and places on the Spanish Main. By his own account he must have lived his life among some of the wickedest men that God ever allowed upon the sea, and the language in which he told these stories shocked our plain country people almost as much as the crimes that he described. My father was always saying the inn would be ruined, for people would soon cease coming there to be tyrannized over and put down, and sent shivering to their beds; but I really believe his presence did us good. People were frightened at the time, but on looking back they rather liked it; it was a fine excitement in a quiet country life, and there was even a party of the younger men who pretended to admire him, calling him a "true sea-dog" and a "real old salt" and such like names, and saying there was the sort of man that made England terrible at sea.

Pienikokoisempi Suvi, jolla oli tapana kiipeillä läheisen metsän kallioilla ja rakentaa tyynystä sekä lakanoista pimeitä luolia olohuoneeseen, olisi ehkä arvostanut tätä hitusen enemmän kuin 23-vuotias Suvi.  Viihdyttävä tarina ehdottomasti, unohduin sentään lukemaan tämän loppuun sen edellisessä postauksessa mainitsemani kummitustarinan sijaan.  Mitään erikoisempia tunteita suuntaan tai toiseen ei kuitenkaan tällä kertaa herännyt.  Yksi juttu mikä näitä kahta Suvia varmasti yhdistäisi, on Long John Silverin monitasoinen hahmo, jonka moraali ei ole niin mustavalkoinen kuin isänmaallisilla brittimerimiehillä ja hurjilla merirosvoilla.  Käsittääkseni aika harvinaista lastenkirjallisuudessa, ainakin tuon aikaisessa.

En tiedä oliko Aarresaari ensimmäinen merirosvotarina, mutta paljon nykypäivään säilyneitä (kenties) stereotyyppisiä käsityksiä tästä ainakin löytyy.  Tärkeimpiä näistä ovat ainakin haudatut aarteet, X:llä merkityt aarrekartat ja yksijalkaiset papukaijaa olallaan pitävät merirosvot.  Hispaniola-laivakin tuntui tutulta, mutta en yhtään osaa selittää miksi.  Puujalkoja tarinasta ei tosin löydy, koska yksijalkainen Silver käyttää kainalosauvaa.  Uskokaa tai älkää, mutta hyvin tuntuu tyyppi kulkevan sen kanssa keinuvan laivan kannella ja hiekkarannalla.  Historiahulluille sellainen pieni trivian poikanen, että Stevenson on laittanut Israel Handsin mukaan miehistöön, joka oli siis oikeasti kapteeni Mustaparran pursimies.

1700-luvulle sijoittuva tarina alkaa maista, jossa pohjustetaan myöhemmin alkavaa meriseikkailua.  Nuori Jim Hawkins (joka on myös kolmea kappaletta lukuunottamatta kertoja) pitää äitinsä kanssa majataloa englantilaisessa maaseutukylässä.  Eräs pitkäaikaisista vieraista, vanha merimies nimeltään Billy Bones, piileskelee vanhoilta tuttavuuksilta.  Salaperäinen Black Dog kuitenkin löytää tämän, ja väkivaltainen kohtaaminen aiheuttaa Bonesille kohtalokkaan halvauksen.  Bonesin tavaroista löytyy aarrekartta, ja Jim päättää lähteä mukaan aarteenetsintään.  Entä mikä rooli laivakokki Long John Silverillä tässä kaikessa on?

Kaiken kaikkiaan viihdyttävä seikkailu ja klassikon asemansa ansainnut, mutta ei ehkä niille perheen kaikkein pienimmille.  Tuon Silverin tuuliviirimäisyyden lisäksi kiinnitin huomiota siihen, ettei merirosvoutta mielestäni lainkaan yritetty tehdä hohdokkaaksi.  Silti, jos olisin tämän saanut käsiini joskus ala-asteella, olisin luultavasti alkanut haaveilemaan samanlaisista merirosvoseikkailuista, joihin rohkea Jim joutui.  Mietin jo joka tapauksessa muun muassa sirkukseen karkaamista (pohtien myös leijonankesyttäjän hyviä ja huonoja puolia) ja mustalaisten vankkureihin piiloutumista.

* * *
Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat ja Klassikot

29. lokakuuta 2012

Amerikan psyko - Bret Easton Ellis (1991)

American Psycho
384 s.
Asioiden tärkeysjärjestykseni ennen joulua on seuraava:  (1) saatava Dorsiasta pöytävaraus Courtneylle ja itselleni jonain perjantai-iltana kello kahdeksalta, (2) saatava itselleni kutsu Trumpin joulubileisiin hänen firmansa huvijahdille, (3) selvitettävä niin paljon kuin inhimillisesti on mahdollista Paul Owenin hoitamasta salaperäisestä Fisher-salkusta, (4) sahattava joltain piukkabodylta pää poikki ja lähetettävä se Federal Expressin kautta Robin parkerille - tyhmälle kusipäälle - Salomon Brothersille, sekä (5) pyydettävä Evelyniltä anteeksi ilman että se vaikuttaa anteeksipyynnöltä.  Tämänaamuisen Patty Winters Shown aiheena olivat naiset, jotka ovat avioituneet homoseksuaalien kanssa, ja olin vähällä soittaa Courtneylle ja varoittaa häntä - vitsailumielessä - mutta päätin sitten toisin ja sain jonkin verran tyydytystä kuvitellessani, kuinka Luis Carruthers kosii ja Courtney vastaa myöntävästi, kuinka painajaismainen heidän kuherruskuukaudestaan tulee.

Parikymppinen Patrick Bateman on Wall Streetillä työskentelevä rikas ja komea juppi, jonka sisällä on pelkkää tyhjyyttä.  Ei edes pimeyttä, vaan ainoastaan tyhjyyttä.  Batemanin ontto kuori osaa käyttäytyä niin hurmaavasti, että oma sihteerikin on rakastunut tähän.  Pukeutumisneuvoja satelee asiantuntijamaisesti tutuille, tuttujen tutuille ja ystäville.  Jos niitä nyt siksi voi sanoa, tai edes kavereiksi.  Bateman tekee jo kertomuksensa alussa selväksi, etteivät ympärillä parveilevat ihmiset ole erityisen kiinnostavia.  Porukan pöytäkeskustelut ovatkin vuoroin huvittavia, vuoroin kuolettavan tylsiä, mutta huokuvat aina karseaa ylimielisyyttä.

Tiesin mitä odottaa, mutta villeimmissä painajaisissanikaan en olisi voinut kuvitella miten vastenmielisiä väkivaltakohtaukset tulisivat olemaan.  Mikään sana ei riitä niitä kuvaamaan, mutta kuin ihmeen kaupalla luin joka ainoan rivin.  Tästä onkin keskusteltu paljon.  Miten joku voi lukea tällaista, vaikka oksennus on nousemassa kurkkuun?  Millä romaanista pitävät perustelevat runsaat kuvaukset erityisesti naisiin kohdistuvasta raa'asta kidutuksesta (sana 'rotta' saa varmasti aikaan inhon värähdyksiä kirjan lukeneille)?  Se on selvää, ettei tämä romaani ole kaikille.  En osaisi suositella tätä kenellekään, koska pelkäisin ehkä loukkaavani jonkun kunniantuntoa ja moraalia.  Voin silti rehellisesti sanoa, että pidin kirjasta enemmän kuin etukäteen ajattelin.  Tai no, ehkä 'pitää' on ensi kertaa sana, jota en käyttäisi kirjan kohdalla, vaan enemmänkin 'ymmärrän' olisi parempi.  Perustelen tämän sillä, että mielestäni väkivalta ei ole itsetarkoituksellista, vaan Ellis haluaa osoittaa lukijalle jotain.  Mitä se sitten on?

Romaanin taustalla vaikuttava 80-luku on asian ytimessä.  Varsinkin suurissa kaupungeissa pinnallisuus jyräsi alleen kaikkein heikoimmat, ärsykkeitä tarvittiin yhä enemmän ja enemmän herättämään kaikkein rikkaimmat ja tylsistyneimmätkin horroksestaan.  Ylikierroksilla käytiin oikein reilusti, ja esimerkiksi väkivallan kuvaaminen lisääntyi merkittävästi.  Bateman itse osoittaa tämän luettelemalla miltei pakonomaisesti erilaisia kidutusmuotoja, bändien tuotantoja ja vaatteita samanlaiseen tyyliin, mutta kuitenkin minkäänlaista intohimoa.  Edes murhaaminen ei jaksa innostaa, vaan eräänkin naisen pää laitetaan kattilaan melkoisen välinpitämättömään tapaan samalla rauhoittavia lääkkeitä napsien.

Turtuneesta tyylistä kuitenkin huomaa, että ainoastaan Batemanin kuvailemilla asioilla on tälle todellista merkitystä.  Ja kun lukija tämän tajuttuaan kauhistuu, voikin siirtyä seuraavaan kysymykseen:  miksi Bateman on sellainen kuin on?  Miksi ihmiset ovat tälle vain materiaalisia olomuotoja, joilla ei ole mitään arvoa?  Yksinkertaisin vastaus on, että Bateman on psykopaatti, mutta eikö 80-luku myös omalla tavallaan tehnyt ihmisistä turtuneita?  Väkivaltaa ei Ellis siis pyydäkään hyväksymään, vaan haluaa haastaa lukijan pohtimaan syitä sille.

Myönnetään, tämän olisi voinut hoitaa myös vähemmällä sivumäärällä, enkä edes jaksanut lukea bändikuvauksia vaan ohitin ne suosiolla kokonaan, mutta tarkoitus tuli silti selväksi.  Ellis osaa myös todella hyvin kuvata vastenmielisen juppiporukan tyhjiä olemuksia.  Porukkaa, jossa ihmiset sekoitetaan alituisesti toisiinsa, koska eihän kenenkään persoonalla ole loppujen lopuksi väliä.  Tärkeintä on se, kuka pystyy hankkimaan huumeita ja kuka tarjoaa seuraavan Cristal-pullon.  Ja ehkä se, kenellä on pantavin tyttöystävä(t).  Jotkut asiat myös pilkahtavat useampaan kertaan, joiden merkitystä pystyin itse vain arvailemaan:  ruokien kuvailu, pummit, Les Miserablés -musikaali, Patty Winters Show, pullovedet.

Toisaalta, onko tunnelin päässä valoa kun Bateman tuntuukin olevan kykenemätön satuttamaan tästä välittäviä ihmisiä?  Enpä usko:  "Persoonallisuuteni on jäsentymätön ja muotoutumaton, sydämettömyyteni syvältä juontuvaa ja pysyvää.  Omatunto, sääli ja toiveet, mikäli niitä minussa olikaan, katosivat jo kauan sitten (luultavasti Harvardissa)."  Miksi siis hyvää sanomaa saarnaava (vaikkakin väkivaltaa graafisesti kuvaileva) ja ajoittain hyvin kirjoitettu kirja pitäisi kieltää, jos vuosi vuodelta tehdään yhä karmaisevampia kauhuelokuvia, joissa väkivalta todella on itsetarkoituksellista?  Sisälukutaito on aika jees tämän kirjan kohdalla, mutta se on täysin ymmärrettävää jos jo pelkkä juonikuvaus saa jotkut pudistelemaan päätään.

* * *

21. lokakuuta 2012

Postimies soittaa aina kahdesti - James M. Cain (1934)

The Postman Always
Rings Twice
120 s.
"Smith, hey.  What's your first name?"
"Cora.  You can call me that, if you want to."  - -
"Cora.  Sure. And how about calling me Frank?"
She came over and began helping me with the wind wing.  She was so close I could smell her.  I shot right close to her ear, almost in a whisper.  "How you come married this Greek, anyway?"
She jumped like I had cut her with a whip.  "Is that any of your business?"
"Yeah.  Plenty."
"Here's your wind wing."
"Thanks."
I went out.  I had what I wanted.  I had socked one in under her guard, and socked it in deep, so it hurt.  From now on, it would be business between her and me.

Tarinan perusjuoni tuli tutuksi vasta pari vuotta sitten Ossessione (1943) -elokuvan myötä, vaikka sitä ennenkin toki tiesin teeman hämärästi.  Frank Chambers on levoton kulkija, joka ei viihdy yhdessä paikassa kovin kauan.  Kuten näissä kovaksikeitetyissä romaaneissa ja film noirissa aika usein on, mies lankeaa naiseen ja syystä tai toisesta loppu ei aina ole kovin mukava.  Frankin kohtaaminen Coran kanssa saa aikaan tuhoisan intohimon kierteen.  Pariskunnan tiellä on nimittäin Coran (paljon vanhempi) kreikkalainen aviomies Nick Papadakis, tienvarsikuppilan pitäjä joka jumaloi vaimoaan eikä aavista mitä tulevaisuus tuo tullessaan.  Murhajuoni punotaan, ja lukijan jännitettäväksi jää onnistuuko yritys.

Olen nähnyt myös Lana Turnerin ja John Garfieldin tähdittämän version, joten kirjan lukeminen ei tuntunut niin tuoreelta.  Tässä tapauksessa elokuvan näkeminen ennen lukemista oli vielä pahempi juttu, koska en oikein saanut tästä psykologisesti mitään irti.  Cainin kirjoitustyyli kyllä sopii hyvin tähän tyylilajiin, mutta sanojen säästely silti tasapainoilee välillä paperinohuuden ja tyylikkyyden rajalla.  Jos tarinaa ei olisi kerrottu ensimmäisessä persoonassa, se olisi tuntunut liikaa film noir -käsikirjoitukselta.  En tiedä johtuiko se minusta, mutta ajoittain oli hieman vaikeuksia pysyä repliikkien perässä, koska vasta muutamaa lausetta myöhemmin tajusin kuka puhuu.

Kirjan julkaisu aiheutti pienoisen kohun seksuaalisuudellaan ja väkivallallaan, eikä Frankin ja Coran melkein sadomasokistinen suhde varmasti miellyttänyt kaikkia.  Erään Frankin tapaaman isoja kissaeläimiä kouluttavan ja myyvän naisen kommentti kertoo kaiken:  "If it was people, he would be a crazy person.  It comes from being bred in captivity.  These cats you see, they look like cats, but they're really cat lunatics".  Kirjan nimi voi hämmentää, mutta Wikipedia valottaa parin teorian verran mistä Cain luultavasti sai inspiraationsa.

* * *

10. lokakuuta 2012

Claudinen koti - Colette (1922)

La Maison de Claudine
158 s.
Puutarhasakset louskuttelevat nokkaansa puutarhoissa.  Vaikka sulkisitte minut pimeään huoneeseen, tuo ääni toisi sinne kaiken uhallakin huhtikuun auringon, joka pistelee ihoa ja on petollinen kuin tuoksuton viini.  Sen mukana tulee sisään leikatun aprikoosipuun mehiläistuoksu ja samalla jonkinlainen ahdistus, johonkin lapsuudenaikaiseen pieneen sairauteen liittyvä levottomuus:  nuo sairaudet itävät, venyvät hieman pitkiksi, paranevat jonakin aamuna, tulevat takaisin illalla...  - -  Puutarhasaksien louskutus, kovanokkaisten lintujen kuiva vuoropuhelu...  Ne puhuvat puhkeamisesta, varhaisesta auringonpaisteesta, otsan poltosta, kylmästä varjosta, tiedottomasta vastenmielisyydestä, petetystä lapsellisesta luottamuksesta, epäluulosta, uneksivasta surumielisyydestä...

Elokuvien ystäville Coletten (1873-1954) nimi voi olla tuttu Gigistä (1958) ja Chéristä (2009), mutta itse tutustuin ensin kirjailijaan yksityishenkilönä muutama vuosi sitten Judith Thurmanin kirjoittaman elämäkerran kautta.  Päällimmäisenä Sidonie-Gabrielle Colettesta jäi kuva rohkeasta naisesta, joka halusi monen muun tavoin toteuttaa itseään välittämättä sen ajan sukupuoleensa kohdistuvista odotuksista.  Tätä samaa teemaa käsittelee suurin osa naisen tuotannosta rakkauden ilojen ja surujen sekä luontokuvausten lisäksi.  Pelkäsin aluksi että kirjailijan elämä osoittautuisi kiehtovammaksi kuin itse kirjat, mutta toisin kävi.

Claudinen koti on astetta hämmentävämpi tapaus.  Coletten tuotannossahan on paljon omaelämäkerrallisia elementtejä (esim. La Vagabonde perustuu tämän omiin avioeron jälkeisiin kokemuksiin varieteetanssijattarena), mutta tämän luokittelin nyt kokonaan muistelmateokseksi.  Sellaiseksi se on varmaan alunperin tarkoitettukin (kirja on käännetty englanniksi sekä nimillä Claudine's House että My Mother's House), vaikka nimi hämääkin aika lailla.  Claudine nimittäin viittaa Coletten Claudine-sarjaan, jota julkaistiin aluksi tämän aviomiehen nimissä, ja jonka suosio kismitti Willyä melkoisesti.  Onneksi myöhemmin kunnian sai asianmukaisesti sen ansaitseva henkilö.

Noh, pakkaa sekoittaa vielä se, että tämä sopisi täydellisesti sarjan ensimmäiseksi romaaniksi.  Claudinen hahmossa ja elämässä on nimittäin paljon yhtymäkohtia Coletten elämään, joten Claudinen koti voisi hyvin kertoa myös Claudinen kasvamisesta Ranskan maaseudulla eläinlauman sekä omalaatuisten vanhempien ja sisarusten keskellä.  Kyse taitaa olla vain siitä, minkä tulkinnan lukija itse haluaa valita.

Teos ei missään nimessä ole kronologinen kertaus Coletten lapsuudesta (eihän kukaan muista joka ikistä tapahtumaa ja vielä niiden järjestystä), vaan koostuu melkeinpä novellien kaltaisista pätkistä, joissa päähenkilöinä on vanhemmat, sisarukset, eläimet tai jokin kylässä asuvista persoonallisuuksista.  Raikkaasti ja herkästi kirjoitettu kuvaus lapsuuden huolettomuudesta vaihtuu lopussa aikuisuuden melankoliaan, mutta säilyttää lämminsydämisyytensä ja viattomuutensa Coletten oman lapsen hahmossa.

Kirjan kauneimpia kohtia ovat muun muassa ullakolta kuuluvien askelten arvoituksen tutkiminen, ja kun kuvataan Coletten isosiskon pakkomiellettä lukemiseen (ja jonka pitkien hiusten kampaaminen muuten aiheuttaa äidille harmaita hiuksia).  Kuinkahan moni meistä tunnistaisi itsensä siitä, kun on pakko illalla lukea vielä yksi sivu toisensa jälkeen, kunnes havahtuu siihen että on aamu ja kynttilä on palanut loppuun?

* * * *

5. lokakuuta 2012

Piru perii omansa - Jim Thompson (1954)

A Hell of a Woman
192 s.
Ovi lennähti auki kun olin vielä hakkaamassa sitä.  Silmäisin kerran rouvaa ja siirryin nopeasti taemmaksi.  Tämä ei ollut se nuori, kärsivän näköinen typy, jonka olin nähnyt kurkistavan verhojen raosta.  Tämä oli vanha harppu, jolla oli kotkannenä ja lähekkäin olevat, ilkeät pienet silmät.  Hän oli seitsemissäkymmenissä - en ymmärrä miten kenestäkään voi tulla niin ruma alle seitsemässäkymmenessä vuodessa - mutta hän näytti hyvin terveeltä ja reippaalta.  Hänellä oli mukanaan raskas keppi ja minusta vaikutti siltä, että hän oli aivan valmis käyttämään sitä.  Minuun.

Thompsonin kaunistelemattomiin pulp-romaaneihin on ilmeisesti vaarassa jäädä koukkuun.  Tämän ahmin muutamassa tunnissa kandikirjoittelutauon aikana, ja seuraavaa tekisi jo mieli hypistellä.  Lyhyt sivumäärä on ainoastaan hyväksi, koska henkilöihin pääsee hyvin sisälle jo siinä ajassa, eikä enemmän tai vähemmän psykoottisen päähenkilön ajatuksissa haluaisi viipyä yhtään sen kauempaa.  Siinä missä Tappaja sisälläni -romaanissa keskitytään Lou Fordin kamppailuun rikosvyyhdistään selviämiseen, Frank 'Dolly' Dillonin tarina on enemmänkin kertomus miehen romahduksesta rikosten seurauksena.

Dolly kauppaa kaikenlaista roinaa ovelta ovelle, ja työskentelee samalla myös perintämiehenä samalle yritykselle.  Eräänä iltana työkeikalla Dillon tutustuu arvoitukselliseen Mona Farrelliin, joka asuu 'vanhan harpun' luona.  Kuten Lou Fordinkin tapauksessa, naisen tapaamisesta alkaa alamäki.  Dillonilla vain sattuu olemaan enemmänkin ongelmia naisten kanssa, sillä tämän vaimo Joyce ei ole niitä kaikkein herttaisimpia.  Pian käykin selväksi, että naiset tuntuvat olevan Dillonin heikko kohta, ja aina syypäitä miehen kovaan onneen.  Vai onko asia sittenkään niin yksinkertainen?

Tarina etenee jälleen vauhdilla, ja Thompson on päässyt häiritsevän hyvin epämiellyttävän Dillonin pään sisälle.  Ainoastaan loppukappale on lievästi sanottuna kaoottinen ja vaikealukuinen.  Alunperin teksti oli kahtena erillisenä palstana, joka olisi sopinut mainiosti tunnelmaan ja olisi ollut myös looginen, mutta kustantaja päättikin sitten sekoittaa kaksi tekstiä keskenään kursiivina ja normaalina fonttina.  Thompson ei syystä pitänyt muutoksesta, joten on parasta yrittää lukea kappale niin kuin se oli alunperin tarkoitettu.

* * * *

3. lokakuuta 2012

Rosemaryn painajainen - Ira Levin (1967)

Rosemary's Baby
320 s.
Perjantai-iltana asunto oli heidän:  outo pimeys, tyhjät korkeat huoneet, joihin he saapuivat taskulamppuineen ja ostoslaukkuineen, sekä hätkähdyttävät kaiut ympäröivistä asunnoista.  He väänsivät tuulettimensa käyntiin, ihailivat mattoaan ja takkaansa ja Rosemaryn pukeutumispöytää, ihailivat yhtä hartaasti myös kylpyammetta, ovenkahvoja ja -saranoita, reunuslistoja, lattioita, hellaa, jääkaappia, ulokeikkunoita ja näköalaa.  He söivät retkiaterian maton päällä (tonnikalavoileipiä ja olutta), sekä suunnittelivat neljän huoneensa sisustusta;  Guy mittaili ja Rosemary luonnosteli.

Lempiohjaajani Roman Polanskin työskentely kauhuelokuvien parissa on ollut todella ainutlaatuista, ja yksi harvoista jotka yleensäkin pystyvät tekemään kauhusta myös elokuvallisesti mestarillista (tai ylipäätään onnistuvat tekemään sekä kauhua että draamaa yhtä hyvällä otteella).  Valitettavasti tällä kertaa (toisin kuin Roland Toporin The Tenantin kohdalla) elokuva osoittautui lähdemateriaalia paremmaksi.  Paljon paremmaksi.

Rosemary ja Guy Woodhouse ovat tarinan nuori pari, ja vauva johon kirjan alkuperäisessä nimessä viitataan on alusta asti myös tarinan keskiössä.  Silloinkin, kun sitä ei ole vielä edes laitettu alulle.  Pian lukija alkaa epäillä, ettei naapurissa asuvassa ystävällisessä ja herttaisessa vanhassa Castevetin pariskunnassa olekaan kaikki ihan kohdallaan.  Rosemary on henkilöhahmona laimeahko ja pikkutyttömäinen, joka onneksi loppuun mennessä alkaa ottaa ohjat omiin käsiinsä.  Toisaalta loppukohtauksen vauvaan liittyvä paljastus on erittäin kliseinen ja oikeastaan aika huvittava.  Levinin kirjoitustyyli taas oli ainakin suomennoksena kankeaa ja elokuvakäsikirjoitusmaista.

Ehkä tämä nyt sitten johtuu siitä, että olen nähnyt elokuvan, mutta tiedettyäni jo naapurien salaisuuden Rosemaryn naiivius ja sokeus alkoi pidemmän päälle ärsyttämään.  Kirja ei ollut edes psykologiseksi kauhuksi kovinkaan karmaiseva.  Levin ei onnistunut luomaan minkäänlaista tunnelmaa, ja monotonisesti kerrotut arkiaskareet lähinnä haukotuttivat.    Rosemaryn näennäisestä vainoharhaisuudesta olisi voinut saada enemmänkin irti, mutta tasaisuuteen tuli sentään lopussa onneksi hieman parannusta erään unikohtauksen lisäksi.  Ja onhan se aina ihan viihdyttävää lueskella näitä klassikkokauhuromaaneja, vaikka eivät elokuvien tasolle pääsisikään, joten ei tämä sentään ihan ajanhukkaa ollut.

* *

26. syyskuuta 2012

Ystävät hämärän jälkeen - John Ajvide Lindqvist (2004)

Låt den rätte komma in
416 s.
  "Hei."
  Tyttö ei vastannut.  Oskar oli nyt niin lähellä että näki tytön tummat hiukset, pienet kasvot, suuret silmät.  Silmät olivat apposen auki ja katsoivat häneen.  Valkeat kädet lepäsivät kiipeilytelineen kaiteella.
  "Minä sanoin hei."
  "Kuulin sen."
  "Mikset sitten vastannut?"
  Tyttö kohautti olkiaan.  Hänen äänensä ei ollut niin kirkas kuin oli kuvitellut.  Tyttö kuulosti enemmänkin Oskarin ikäiseltä.
  Hän oli merkillisen näköinen:  puolipitkä musta tukka, pyöreät kasvot, pieni nenä.  Aivan kuin Hemmets Journalin lastensivujen paperinukke.  Mahdottoman... suloinen.  Mutta jotain outoa tytössä oli.  Hänellä ei ollut myssyä eikä takkia.  Vain ohut vaaleanpunainen pusero vaikka oli kylmä.

Näin joskus muutama vuosi sitten romaanista tehdyn ruotsalaisen filmatisoinnin paikallisen elokuvakerhon näytöksessä.  En tiennyt mitä odottaa, ja kun valot jälleen syttyivät en onneksi nähnyt omaa typerää virnettäni.  Mietin vain "mitä hittoa tuli taas katsottua..?", ja lähdin kotiin.  Muutaman päivän aikana tuli kuitenkin mietittyä elokuvaa useaan otteeseen, miten erikoinen tunnelma ja asetelma koko tarinassa oli.  Se oli siis pakko katsoa uudestaan, ja tätä nykyä se mielestäni ansaitsee paikan omalla kaikkein hienoimpien kauhuelokuvien listalla.  Joskus voi käydä näin myös kirjojen kohdalla.  Aluksi ei tiedä, mitä pitäisi ajatella, mutta tarinan hitsauduttua kerran mieleen se pysyy siellä ikuisesti.  Se kertoo, miten ainutlaatuisen äärellä siinä ollaan kun kasvaa pikkuhiljaa pitämään jostain.

Ajvide Lindqvistin kirjoitustyyli on yksinkertaista, mutta ilmaisuvoimaista.  Kauhukirjan tittelistä huolimatta romaani ei ole halpaa pelottelua, (niin kuin valitettavan moni kauhuelokuva nykyään) vaan kauhuelementit yhdistyvät yhteiskuntakritiikkiin.  Tukholman lähiö Blackeberg 1980-luvun alussa, jossa koulukiusattu Oskar asuu ja tapaa eräänä iltana vampyyri Elin, ei suoraan sanottuna pursua iloa.  Elo on harmaata:  paikallisessa kuppilassa maleksivilla pultsareilla ei ole sen enempää suuntaa elämässään kuin tavallisilla avioeroperheilläkään tai yksinhuoltajilla, puhumattakaan koulukiusaajista jotka pohjimmiltaan purkavat pahaa oloaan muihin ja ympäröivat itsensä huonoilla vaikutteilla itse sitä tajuamatta.  Ei edes Eli saa oikeaa tyydytystä verestä, koska se on vain jotain mikä on pakko tehdä pysyäkseen elossa.  Tämän apuri Håkan puolestaan kamppailee omien tunnontuskiensa kanssa.

Vaikka kirja tuon kuvauksen perusteella vaikuttaisikin olevan aikamoisen karua ja ankeaa tekstiä, joitain huumorin pilkahduksiakin sentään löytyy.  Muutamia kuvottavia kohtauksia on, jotka jopa minulla tekivät vähän tiukkaa lukea, vaikka (toisin kuin elokuvissa) kestän kirjoissa lähes mitä vain.  Erään kohdalla silti hymähdin ääneen, mielikuva oli jotenkin todella huvittava.  Tai ehkä se vain johtui omasta huumorintajustani, ja muut ovat lähinnä kauhistelleet sille.  Joka tapauksessa, se muistutti vähän niitä 80-luvun splatter-elokuvia, jotka menevät jo niin lioitelluksi että on pakko nauraa.  Ja tämähän ei välttämättä ole huono asia, hienoa ettei kirjailija sortunut liikaan synkistelyyn eikä ottanut itseään liian vakavasti.

Vielä pari sanaa vampyyriteemasta.  Minähän rakastan vampyyrimytologiaa, mutta epäröin kovasti jo ennen elokuvan katsomista, koska tässä(kin) asiassa olen aika old school.  Vampyyreiden itäeurooppalaiset lähtökohdat pienten kylien seivästyksineen, ja myyttien siirtäminen viktoriaaniseen Lontooseen Draculan myötä saavat allekirjoittaneen hykertelemään tyytyväisenä, mutta Twilight-tyyppiset jutut aiheuttavat lähinnä vain puistatuksia.  Myyttisten olentojen kohdalla "oikeanlaisuudesta" ei voi väitellä, koska niitä ei ole olemassa, mutta jokainen pitää tietynlaisista tulkinnoista.  Ajvide Lindqvistin tulkinta myytistä on moderni, mutta myös sopivasti perinteinen ja välttää kaikki kliseiset karikot.  Pidin Elin hahmosta, koska vaikka tämä vaikuttaa pohjimmiltaan suloiselta ja älykkäältä lapselta, nälkä tekee tytöstä muille vaarallisen olennon.  Metsästävä Eli on muuten varsin erikoinen ja karmiva ilmestys.

Kaiken kaikkiaan siis hieno kirja, ja Elin opettelu taas leikkimään ja puhumaan kuin lapsi oli ehkä se kaikkein koskettavin puoli tarinassa, Oskarin isän alkoholismin kuvauksen lisäksi.  Välähdyksiä Elin menneisyydestä ei ehkä olisi tarvinnut tietää, hahmo toimi itselleni paremmin täydellisenä mysteerinä.  Se on kuitenkin vain pikku juttu, ja suosittelisinkin tätä kirjaa myös niille, jotka eivät yleensä lue kauhua.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Ruotsi)

22. syyskuuta 2012

Maailman ympäri 80 päivässä - Jules Verne (1873)

Le tour du monde en
quatre-vingts jours
331 s.
Phileas Fogg oli tyypillinen englantilainen, mutta tuskin tyypillinen lontoolainen.  Häntä ei koskaan nähty Pörssissä eikä Englannin Pankissa eikä Cityn konttoreissa.  Ei satamassa eikä telakoilla otettu vastaan laivaa, jonka varustaja hän olisi ollut.  Tämän herrasmiehen nimi ei esiintynyt missään hallintovaliokunnassa, ei minkään yhtiön johtokunnassa, eikä sitä myöskään huudettu missään asianajajayhdistyksessä Templessä, Lincoln's Innissä eikä Gray's Innissä.  - -  Phileas Fogg oli Reformikerhon jäsen ja sillä hyvä!

Kun Jules Vernen ehkä tunnetuin klassikkoteos julkaistiin ensimmäisen kerran jatkokertomuksena vuonna 1872, Wikipedian mukaan muoto aiheutti yleisössä käsityksen että matkaa tehdään oikeasti.  Niin kuin romaanissakin, ihmiset löivät onnistumisesta vetoa.  Juna -ja laivayhtiöt taas lobbasivat urakalla itseään, jotta Verne mainitsisi nämä kirjassaan.  Sellainen nippelitieto vielä tähän, että useissa kansissa esiintyvä kuumailmapallo ei itse asiassa kuulu juoneen.  Se mainitaan vain ohimennen ja hylätään liian vaarallisena.  Matkaa siis tehdään pääosin junilla, laivoilla ja lyhyesti myös norsulla.

Tarina voi olla aika monelle tuttu, joten en ryhdy sitä hirveästi kertailemaan.  Phileas Fogg siis lyö vetoa maailman kiertämisestä 80 päivässä, ja matkustaa uskollisen palvelijansa Passepartout'n kanssa Intiaan, Japaniin ja Pohjois-Amerikkaan (näistä siis kerrotaan enemmän kuin vain ohikulkupaikkoina), jossa törmätään niin mormoneihin kuin intiaaneihinkin.  Kuten julkaisuajankohdasta voi päätellä, jokainen maa on pullollaan stereotypioita, esim. intialaiset ovat verenhimoisia Kalin palvojia ja leskenpolttajia.

Elokuva -ja televisioversioita nähneenä juoni ja lopussa tapahtuva käänne olivat vielä hyvin muistissa, joten en saanut tästä niin paljon irti kuin olisin voinut vaikka vähän nuorempana.  Foggista en ole ikinä hirveästi pitänyt, kun taas Passepartout on sympaattinen hössöttäjä ja hermoilija (useimmiten syystä).  Foggin ja Passepartout'n brittiläisenä ja ranskalaisena hahmona stereotypiat kulkevat koko ajan mukana, eli niihin ei törmätä vain maissa joissa tapahtuu kaikenlaisia kommelluksia vieraiden kulttuurien vuoksi.  Fogg on raivostuttavan tyyni ja kuin seipään niellyt britti, ja vaikka suurimmaksi osaksi hahmo ärsyttää, välillä liioitellaan niin paljon että se muuttuu jo huvittavaksi.  Fogg on suunnilleen yhtä herkullinen henkilö kuin pahvinpalanen.  Ehkä ranskalainen Verne halusikin pilailla brittien kustannuksella tällä leikkimielisellä karikatyroinnilla, en tiedä.

No, joka tapauksessa, kirja alkaa hyvin.  Alun innostus vaihtui kuitenkin äkkiä puuduttavaan sivujen kääntelyyn.  Foggin asenne matkustamiseen vaikutti ehkä osaltaan tähän.  Ymmärrän kyllä, että kyse on vedosta ja pitää matkustaa mahdollisimman nopeasti, mutta kai jonain luppoaikana olisi voinut vähän maisemiakin katsella.  Matkanteko on analyyttista ja kiireistä, eikä paikantuntua ole lähes laisinkaan maiden ja kaupunkien kuvailuista huolimatta.  Annan nyt kuitenkin tähtiä kaksi kappaletta, koska Passepartout'n ansiosta jaksoin lukea kirjan loppuun, ja joissain kohdissa pilkahti pieni kiinnostus kumppanusten matkantekoon.  Aoudaa en ole edes maininnut, koska tämä on loppua lukuunottamatta melkoisen turha henkilö, keskittyen vain palvomaan Foggia ja olemaan muutenkin kammottavan viktoriaaninen nainen vaikka onkin intialainen.

* *
Osallistuu haasteeseen:  Klassikot

9. syyskuuta 2012

Hyvien ihmisten juhla - John Steinbeck (1945)

Cannery Row
181 s.
Below the boiler on the hill there were numbers of large pipes also abandoned by the Hediondo.  - -  Then it was that Mr. Malloy took to renting the larger pipes as sleeping-quarters for single men at a very nominal fee.  - -
  Mrs. Malloy had been contented until her husband became a landlord and then she began to change.  - -  "Holman's are having a sale of curtains.  Real lace curtains and edges of blue and pink - $1.98 a set with curtain rods thrown in."  - -
  "But, darling - for Christ's sake what are we going to do with curtains?  We got no windows."
  Mrs. Malloy cried and cried and Sam held her in his arms and comforted her.
  "Men just don't understand how a woman feels," she sobbed.  "Men just never try to put themselves in a woman's place."
  And Sam lay beside her and rubbed her back for a long time before she went to sleep.

Steinbeckin romaani Cannery Row'n (Montereyn Ocean View Avenue, joka myöhemmin nimettiin kirjan mukaan) erikoisista asukkaista on kaikkein erilaisin tähän astisista miekkosen tuotannosta lukemistani.  Pääjuonessa kulkee Mack ja kumppanit, ryhmä laitapuolen kulkijoita, jotka haluaisivat suunnitella jotain mukavaa kaverilleen Docille (hahmo perustuu Steinbeckin ystävään Ed Rickettsiin), meribiologille joka keräilee erilaisia mereneläviä ja tutkii niitä Cannery Row'n laboratiossaan.  Muita sivuhahmoja ovat ruokakauppias Lee Chong ja suoraselkäinen viinattoman bordellin pitäjä Dora.

Salaperäisen kiinalaisen hahmo, jolla ei ole oikeastaan muuta tekemistä tarinassa kuin kaupungin läpi vaeltaminen, jäi hämärän peittoon.  En oikein ymmärtänyt hahmon funktiota tarinassa.  Pääjuonen väliin on siroteltu lyhyitä kohtauksia muista kaupungin asukkaista, ja aina välillä kuvaillaan eläinkunnan edesottamuksia.  Vaikka esimerkiksi taskurotan elämää kuvaava kohta on jollain tasolla liikuttava ja kytkeytyy Dociin, se kuten monen muun kohdan ohella tuntuu päälleliimatulta ja jotenkin täytteeltä.

Mackin joukkio on ihan sympaattinen oloinen.  Nämä yrittävät joka välissä huijata tuttaviaan, varastelevat viinaa ja yrittävät pummata Lee Chongilta, mutta silti nämä onnistuvat säilyttämään tietynlaisen miellyttävyyden tuntuisen luonteensa eikä asioiden pieleen meneminenkään onnistunut hirveästi ärsyttämään.  Huolimatta muutamasta ihan kivasta henkilöstä ja parista hauskasta kohdasta, jotenkin kokonaisuudessaan ei tämä tarina nyt iskenyt yhtään.  En tiedä sitten johtuiko se siitä, että tämä tosiaan on niin erilainen kuin Steinbeckin muu tuotanto, mutta en usko koska odotuksiakaan ei ollut minkäänlaisia tätä aloittaessa.

* *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Kalifornia)

8. syyskuuta 2012

Ihmiset suviyössä - F. E. Sillanpää (1934)

175 s.
Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa.  Se on suviaamun aavistus, joka lähenee.  - -  Kiuru ponnahtelee korkealle ja yhä korkeammalle ja laulaa sieltä lehvistöjen pienemmille sirommille visertäjille, miltä aamu laajemmalti näyttää.  Valon ja nousun hurmaamana se kohoo, kunnes kiihkotila saavuttaa korkeimman kohtansa ja äkisti laukeaa ja raukeaa ja äänetön lintu melkein putoaa maahan ja muuttuu laimeaväriseksi pellon kävelijäksi.  Aurinko paistaa.

Voi että, mistähän tässä oikein aloittaisi.  Aloitetaanpa vaikka siitä, että rakastuin Sillanpäähän ensi lukemisella kun sain käsiini Elokuun.  Ihmisten sielunmaiseman ja luonnon kuvaukset olivat upeita, ja vaikka tässä luontoa ei kuvata yhtä paljon, sen rinnastus tunteisiin on ehkä jopa vielä vahvempaa kuin Elokuussa.  Lyhykäisyydestään huolimatta kirja onnistuu käsittelemään elämän koko tunnekirjoa:  kuolemaa, syntymää, rakkautta, vihaa, välinpitämättömyyttä.

Parin kesäpäivän- ja yön aikana esitellään joukko henkilöitä, joiden tarinoista muodostuu erillisiä tunnelmallisia kohtauksia.  Sisäisten ristiriitojensa ja rakkaudettomuuden kanssa kamppaileva Yrjö 'Nokia' Salonen, yhdessä viihtyvät nuoret Helka ja Arvid, kosketusta ja hellyyttä kaipaava Mettälän Santra, tämän juoppo mies Mettälän Jukka, kolmatta lastaan odottavat Syrjämäen Hilja ja Jalmari, isän rooliaan pohdiskeleva yksinäinen taiteilija sekä lapsenlapsensa Helkan terveyden ja kauneuden kautta omaa nuoruuttaan muisteleva Telirannan vanha emäntä.

Tunnelma on viipyilevää, kuin kihisevän aurinkoisen kesäpäivän lempeä tuulenvire, ja suomalaisen kesäyön herkkyys vie mennessään.  Jotkut tuokiokuvat olivat suorastaan itkettävän kauniita.  Lempihahmoni näistä kaikista oli ehdottomasti Nokia.  Tukkijätkän elämää kokeilemaan päätynyt vaaleahiuksinen kiiltokuvapoika tekee virheen, ja lopulta tästä johtuva ahdistus sekä turhautuminen johtavat pakahduttavan koskettavaan kohtaukseen.  Tähän liittyen voisin mainita myös aikalaisia kohahduttaneen aspektin, nimittäin heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien (ks. lainaus) eroottinen latautuneisuus väreilee punaisena lankana koko romaanissa.  Ehkei tämä nyt ihan samanlaista reaktiota saa aikaan nykyajan ihmisessä, mutta Sillanpään hienovaraiset vihjaukset sanavalinnoilla ovat itselleni se juttu, joka tekee tästä vieläkin mahtavamman nimenomaan kokemuksena ja tunne-elämyksenä.

Kaikki minut tuntevat tietävät, että vanhat mustavalkoiset suomifilmit ovat paria poikkeusta lukuunottamatta minulle erittäin luotaantyöntäviä puisevine tai lässyttävine näyttelijöineen, puhumattakaan tahattomasta komiikasta.  Tässäkin oli joissain repliikeissä nähtävissä epäilyttävästi sitä suomifilmin tunnelmaa, mutta näin kirjallisessa muodossa se ei häirinnyt ollenkaan niin paljon.  Valentin Vaalan filmatisoinnin tästä haluan kuitenkin nähdä, koska kirjan tunnelma on kuulemani mukaan käännetty oikein hyvin elokuvan muotoon.

Huom!  Tämä viimeinen kappale sisältää juonipaljastuksia.  Samaa asiaa käsitellään myös muualla, joten jos haluat lukea kirjan ilman ennakkokäsityksiä, älä edes vilkaise esim. Wikipediaa tms. sivustoja.

Se Nokian koskettava kohtaus, josta aikaisemmin mainitsin, oli tuttu jo jonkun aikaa sitten nähdystä homoseksuaalisuuden historiaa elokuvissa käsitellystä dokumentista.  En tosin muistanut sitä ennen kuin aloin kirjaa lukemaan.  Dokumentissa oli muistaakseni maininta, että Nokia on luultavasti ensimmäinen suomalaisessa elokuvassa esiintyvä homo.  En tiedä, tarkoittiko Sillanpää Nokiaa homoksi, mutta aika selväähän se tuon kohtauksen perusteella näyttää olevan.  Vai sanoisiko joku hetero että 'poika oli kaunis ja lapsellinen', ja sen jälkeen muistelisi Ilmarin kanssa käsi kädessä vietettyjä kauniita kevätiltoja?  En tiedä saiko homoseksuaalisuudesta tuohon aikaan mitään rangaistusta, mutta Nokian mainitsemat maksamattomat sakot voivat ehkä liittyä siihen.  Kenties ihmissuhdetoiveet kariutuivat tämän ja Ilmarin paljastuttua, ja Nokia päätti paeta sellaiseen ympäristöön josta tätä ei löydettäisi?

Omistamassani vuoden 1958 painoksessa on seepiasävyistä leffakuvitusta.
Martti Katajisto oli aikoinaan teinityttöjen suosiossa.  Juu, en ihmettele miksi :)

* * * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Suomi)

7. syyskuuta 2012

Kiveä kovempi - Graham Greene (1938)

Brighton Rock
269 s.
He juoksivat oviaukolta oviaukolle, kunnes pääsivät takaisin rantakadulle erääseen tyhjään lasisuojaan.  He saivat olla siinä kahden kesken meluisassa, tukahduttavassa yössä.
- Olinhan minä kerran kirkkokuorossakin, Poika tunnusti ja alkoi äkkiä hiljaa laulaa turmeltuneella pojanäänellään:  - "Agnus dei qui tollis peccata mundi, dona nobis pacem."  Hänen äänessään liikkui kokonainen mennyt maailma - urkujen takainen valaistu nurkkaus, suitsutuksen tuoksu ja pestyt messupaidat, ja musiikki.  Musiikki - samantekevää, millainen musiikki - "Agnus dei", "kaunis katsoa, ihana silmille", "polulla lintu kertoo", "credo in unum Dominum" - mikä musiikki tahansa sai hänet liikuttumaan, sillä se puhui asioista, joita hän ei tajunnut.

Greenen Brighton ei ole kepeä turistirysä, jossa lapset rakentelevat hiekkalinnoja ja imeskelevät kovia rock -karamelleja, vaan siellä jengit lymyilevät pimeillä kaduilla ja meren aaltojen voi "kuulla jyskyttävän paaluja kuin nyrkkeilijän hansikas nahkapalloa hänen harjoitellessaan lyömään ihmistä leukaan".  17-vuotias Pinkie Brown on yksi näistä jengien kiveäkin kovemmista kovanaamoista.  Tämä murhaa kirjan alussa Fred Halen, joka on aikaisemmin pettänyt jengin edellisen johtajan.  Pinkien yritykset johtaa jengi alamaailman valtiaiksi hajoaa käsiin, ja suurin osa tarinasta onkin poliisin välttelyä ja tilanteen kurissa pitämistä.

Romaanin tunnelma on aika erikoinen.  Vaikka Brighton esittäytyykin tummasävyisenä ja sateisena, Greenen tapa kirjoittaa on kevyttä ja maalauksellista.  Ahdistus ei päässyt yllättämään missään vaiheessa, vaan kirjan luki melkoisen nopeassa tahdissa lento -ja junamatkojen aikana huolimatta suurista hyvän ja pahuuden teemoista.  Pinkie on nimittäin tunnekylmä sosiopaatti, joka ei ymmärrä rakkautta ja vihaa ajatustakin seksistä, mutta alkaa ajattelemaan varsinkin jälkimmäistä pakkomielteisesti kohdatessaan yksinkertaisen oloisen ja naiivin tarjoilijattaren Rosen.

Huolimatta Rosen ja Pinkien kohtaamisesta johtuvista käänteistä kirja ei missään nimessä ole rakkaustarina, ei edes vinksahtanut sellainen kuten olen joskus kuullut sanottavan.  Pinkie ei ole välttämättä läpeensä paha, ja kykenee esimerkiksi pelkäämään, mutta alusta asti on aika selkeää että tämä pystyy kuitenkin mihin tahansa pelastaakseen oman nahkansa.  Itse en ainakaan saanut sellaista kuvaa, että Pinkie olisi tehnyt ikinä mitään kenenkään hyväksi, vaan itsesuojeluvaisto oli suurin motiivi.

Uskonto on hyvän ja pahan lisäksi suurin teema.  Pinkie ja Rose ovat molemmat katolilaisia, ja kamppailevat synnin ja moraalin ajatusten kanssa, kun taas Ida Arnold (joka vietti hetken Fred Halen kanssa, ja tietää Pinkien olevan syyllinen) ei ole uskonnollinen, mutta sanoo monta kertaa tietävänsä oikean ja väärän eron.  Ida haluaakin pelastaa Rosen Pinkien otteesta, koska tuntee tästä moraalista vastuuta ja haluaa oikeuden toteutuvan.  Greene ei siis ainoastaan ole rakentanut viihdyttävää jännitysromaania, vaan suuren tarinan jossa henkilöt ovat moniulotteisia ja ikimuistoisia.

Vuoden 1947 filmatisointi on vielä katsomatta, mutta vuoden 2010 Pinkie Brown eli Sam Riley oli täydellinen rooliin.  Eikä leffa itsessäänkään ollut hassumpi.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Iso-Britannia)

31. elokuuta 2012

Vieras kartanossa - Sarah Waters (2009)

The Little Stranger
466 s.
Minun oli aivan pakko mennä lähelle tahrattoman valkoista seinää, jonka koristeellisessa kipsilistassa oli tammenterhoja ja lehtiä.  En ollut nähnyt sellaista muualla kuin kirkossa, ja katsottuani sitä hetken tein teon, joka nyt tuntuu minusta kammottavan uskaliaalta:  tartuin yhteen tammenterhoon ja yritin vääntää sen irti alustastaan.  Kun se ei onnistunut, otin avuksi kynäveitsen.  En tehnyt sitä ilkeyttäni.  En ollut pahankurinen enkä rikkonut mitään tahallani.  Minä yksinkertaisesti ihailin taloa niin kovasti, että halusin siitä jotakin itselleni, tai ehkä pikemminkin ihailu - jota tavallisempi lapsi ei olisi tuntenut - oikeutti minut ottamaan jotakin.  Olin varmaankin kuin mies, joka haluaa hiuskiehkuran naiselta johon hän on yhtäkkiä sokeasti rakastunut.

Sarah Watersin viimeisimmästä on varmaan jo kirjoitettu lähestulkoon kaikissa kirjablogeissa, mutta menköön nyt sitten vielä täälläkin.  Watersin tuotannosta oli Fingersmith (2002) entuudestaan tuttu, ja vaikka sitäkään en kehuisi ihan varauksettomasti maasta taivaisiin, niin sen juonenkäänteet ja loistava ajankuva pitivät silti otteessaan.

Tässä Watersin tyyli on muuttunut suoraviivaisemmaksi.  Pieniäkin arkiaskareita kuvataan yksinkertaisella tyylillä, eikä tarina tunnu aina kulkevan oikein mihinkään.  Välillä tapahtumat jumittuvat ja etsivät sitä oikeaa tienhaaraa mihin olisi hyvä kulkea.  Jossain vaiheessa alkoi jo iskeä pieni toivottomuus, mutta sitten tajusin miten ärsyttävä tohtori Faraday oikeastaan onkaan, ja se piristi hieman.  Eikä mitenkään mielenkiintoisella tavalla ärsyttävä, vaan ainoastaan hirveä inttäjä ja vastarannan kiiski.  Se tavallaan ajoi lukemaan vain lisää, että näkisin koska joku napauttaisi tätä.

Tohtori Faraday on siis kirjan kertoja, ja aloittaa tarinan ensimmäisestä kohtaamisestaan Hundreds Hallin kartanon kanssa (ks. lainaus).  Monta kymmentä vuotta myöhemmin Faraday kutsutaan sinne potilaskäynnille, jossa Ayresin perhe (rouva Ayres ja tämän lapset, Caroline ja Roderick) sinnittelee rapistuneessa kartanossa sodanjälkeisessä muuttuneessa maailmassa, johon kukaan heistä ei tunne enää kuuluvansa.  Faradayn kohtalon kietoutuessä yhä tiukemmin Hundreds Hallin hiljaisen synkkään elämään, jonkin "vieraan" läsnäolo alkaa kiusata perhettä.

Siinä vaiheessa kun kaikkein vahvin kummittelukohtaus tuli, se suorastaan karmi selkäpiitä.  Toivottomuus, kauhu ja kylmän hien nouseminen otsalle ovat nimenomaan niitä juttuja, jotka tekevät psykologisesta kauhusta niin kutkuttavaa.  Parhaimmassa tapauksessa harkitset lukemisen keskeyttämistä ja jatkamista aamulla.  Nyt ei ihan tähän päästy, koska kohtauksen jälkeen tunnelma lässähti ja kirja oli pakko laittaa pois vain väsymyksestä johtuen.  Tätä yksittäistä kohtaa lukuunottamatta Waters puristaa kaikki mehut tunnelmasta, eikä siten pysty ylläpitämään sitä koko tarinan ajan.

Ayresien yhteiskuntaluokan rappeutuminen ja sodanjälkeisen maailman muuttuminen kävi ihan kivasti ilmi perheen vastoinkäymisissä, pienissä erillisissä kohtauksissa sekä itse kartanon rapistumisessa.  Romantiikkaakin tässä oli, mutta kaikki nämä teemat tekivät kirjasta vähän puolitiehen jääneen oloisen, enkä oikein tiedä mihin genreen tämä ensisijaisesti kuuluisi.  Arvostin toisaalta viittauksia klassikkokirjallisuuteen, joista kaikkia en edes hoksannut ennen kuin luin Wikipediasta.  Roderickistakin pidin aika paljon, ja tämän osuus jäi siis harmittavan pieneksi.

Jossain puolenvälin tienoilla häilähti mielen sopukoissa ajatus keskeyttämisestä, mutta olinkin aika tyytyväinen etten luovuttanut.  Lopussa nimittäin sidottiin yhteen langanpätkiä, vaikka onneksi mitään ei sentään väännetty rautalangasta.  Tarinan voi tulkita parillakin eri tavalla, mutta itse uskon että mysteerin ratkaisuksi on yksi muita vahvempi ehdokas.  Tähän ratkaisuun itse asiassa viitataan useasti kirjan alusta loppuun, mutta vasta aivan lopussa eräs toistettu teema iski tajunnasta sen viimeisenkin epäilyksen häivän, ja pientenkin tapahtumien sekä tiettyjen henkilöiden sanomisien merkitykset alkoivat selkiintyä.  Pari viimeistä lausetta olivat itse asiassa jopa kammottavia, ja siten täydellinen päätös tarinalle.  Mutta, kuten sanottu, tämä oli vain minun ajatukseni, ja se pieni tulkinnanvaraisuus nostaa heti kirjan arvoa silmissäni.

* * *

12. elokuuta 2012

Carrie - Stephen King (1974)

242 s.
Hän oli yrittänyt sopeutua.  Hän oli petkuttanut äitiä tuhansin pienin keinoin, yrittänyt poistaa sitä ruton merkkiä, punaista ruttokehää, joka oli piirretty hänen ympärilleen sinä ensimmäisenä päivänä, jolloin hän oli lähtenyt Carlinkadun pikku talon säädellystä ilmapiiristä ja mennyt Barkerkadun ala-asteen kouluun raamattu kainalossaan.  Hän muisti vieläkin sen päivän, tuijotuksen ja äkillisen kammottavan hiljaisuuden, kun hän oli käynyt polvilleen ennen lounasta koulun ruokalassa - naurun joka oli alkanut sinä päivänä ja raikunut kaikki nämä vuodet.  Punainen ruttokehä oli kuin veri - sitä pesi ja hankasi ja hankasi ja aina se oli ja pysyi, sitä ei saanut pois, sitä ei voinut pestä puhtaaksi.  Sen jälkeen hän ei ollut koskaan polvistunut julkisesti, vaikkei hän sitä ollut kertonut äidille.  Sen kerran muisto kuitenkin pysyi, hänen mielessään ja niiden mielissä.

Pelkäsin etukäteen, että tämän kanssa kävisi samalla tavalla kuin Firestarter (1980) -romaanin kanssa.  Siinä oli samankaltaisuuksia päähenkilön suhteen, mutta jossa tarinan sekä hahmojen kehittely jäi vajaaksi ja lopputulos lässähti.  Siihen ne samankaltaisuudet sitten onneksi jäivät, ja päädyinkin lukemaan tämän yhdellä istumalla (vaikka tarkoitus oli vain selailla upouutta pokkariani ja jatkaa ihan muita kirjoja).  Tämä on siis Kingin neljäs romaani, mutta ensimmäinen julkaistu.

Tarina on lyhyt, mutta sitäkin tehokkaampi.  Carietta 'Carrie' White asuu äitinsä kanssa Chamberlainissa.  Isä kuoli Carrien ollessa pieni, ja äiti Margaret on suoraan sanottuna melkoinen sekopää, jo melkeinpä karikatyyrimainen.  Koti on täynnä uskonnollista esineistöä, ja eräässä huoneessa on komero johon tyttö raahataan jos tämä on tuhma.  Äidin suuren uhkaavan hahmon varjosta Carrie pääsee aina silloin tällöin pois, mutta high schoolissa ei ole sen parempi olla kuin kotonakaan.  Siellä Carrie on jatkuvan pilkan ja kiusanteon kohteena, kunnes eräänä aamuna nöyryyttävä suihkukohtaus herättää tämän vanhat telekineettiset voimat horroksesta.

Tästä eteenpäin tarina vyöryy eteenpäin pyörremyrskyn voimalla, kulminoituen vihdoin tanssiaisyön verilöylyyn.  Juonipaljastukseksi tätä ei voi sanoa, koska tapahtumiin viitataan melkein alusta asti.  Ei tarkasti, mutta suorien viitteiden lisäksi kaiken taustalla voi tuntea painostavan raskauden, että jotain tulee tapahtumaan.  Romaani on oikeastaan aika surumielinen lopun kauheuksista huolimatta.  King kertoo herkästi epävarman ja kömpelön Carrien naksahtamisesta, sekä niistä julmuuksista joita teini-ikäiset pystyvät keksimään.  Vaikka tarina kerrotaankin muutaman eri henkilön näkökulmasta, joista osa on kirjeiden, lehtileikkeiden ja kuulustelupöytäkirjojen muodossa, ne eivät häiritse itse tarinan rytmiä vaan täydentävät sitä mukavasti.  Niistä voi myös päätellä, että olivat lopun tapahtumat sitten miten kauheita tahansa, Carrien kärsimyksiä ei suurin osa enää jälkikäteen muista.  Tämä muistetaan vain jonkinlaisena epämääräisenä hirviönä, jonka pitää sovittaa syntinsä. Surullista oli se, että idioottimainen käytännön pila tuhosi Carrien mahdollisuudet saavuttaa yhteys toisiin ihmisiin.  Ja koska Carrie kääntyi tienristeyksessä väärään suuntaan, viattomatkin saivat kärsiä siinä sivussa.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Maine)

8. elokuuta 2012

Hiiriä ja ihmisiä - John Steinbeck (1937)

Of Mice and Men
107 s.
George jatkoi:
-  Meidän kohdalla eivät asiat ole siinä jamassa.  Meillä on tulevaisuus edessämme.  Meillä on juttukaveri, joka ei anna meille piupauta.  Meidän ei tarvitse istuskella missään saluunoissa tuhlaamassa rahaa siinä surkeudessa vain, ettei ole muutakaan paikkaa mihin mennä.  jos nuo muut veikot joutuvat kalterien taa, he saavat muiden puolesta vaikka mädäntyä sinne.  Mutta meidän laita ei ole niin.
Lennie puuttui puheeseen.
-  Mutta meidän laita ei ole niin!  Ja miksei ole?  Koska...  koska mulla on sinut ja sinulla minut ja me pidetään huolta toisistamme, sen tähden juuri.

George Milton ja Lennie Small ovat kaksi kiertelevää maatyöläistä Kaliforniassa, jotka muiden tapaan siirtyvät työpaikasta toiseen ansaittuaan aina vähän rahaa.  Näiden kahden suhde on monimutkainen.  Lennie on isokokoinen ja mieleltään yksinkertainen mies, joka pitää kaikenlaisen pehmeän silittelystä.  Hiiret eivät kuitenkaan elä Lennien käsissä kauan, koska tämä ei osaa hallita voimiaan.  George tuntee olevansa vastuussa kaveristaan, ja koettaa saada tätä ymmärtämään ettei Lennie saa uudessa työpaikassa joutua taas vaikeuksiin.

Georgen tarinan lopussa tekemä ratkaisu tuntuu tästä armeliaalta, ja sitä voi myös verrata erääseen toiseen tapahtumaan kirjan alkupuolella.  Sydäntäsärkevintä oli kuitenkin se, että naiivi ja lempeä Lennie ei ikinä halunnut kenellekään mitään pahaa, vaan oli vain kovin säikky.  George tuntui olevan suurimman osan ajasta ärtynyt toverinsa seuraan, mutta vaikka tämä puhui aina välillä matkan jatkamisesta yksin ei kuitenkaan hennonnut tehdä sitä Lennielle.  Kaverusten tapaamisesta ei kirjassa kerrota, mutta se ei olekaan niin tärkeää, koska suhteesta huomaa että George on yksinkertaisesti isähahmo Lennielle.

Oli koskettavaa, miten George aina välillä maalaili idyllisiä tulevaisuudenkuvia jonain päivänä hankittavasta yhteisestä maatilasta, jossa ruokaa olisi tarpeeksi ja jossa saisi tehdä töitä vain itselleen.  Miten tällä kaksikolla on asiat paremmin kuin kenelläkään muulla kiertolaisella, koska nämä ovat matkalla yhdessä.  Tämä vain korostuu, kun uuden työpaikan ihmiset ovat jollakin tapaa yksinäisiä, esimerkiksi eristettynä ihonvärin tähden tai muuten vain kokien ettei juttuseuraa ole.  Jos tietää, mistä kirjan nimi tulee, voi arvata ettei kaikilla ole hyvistä aikomuksista huolimatta mahdollisuuksia onnelliseen loppuun:  "The best laid schemes of mice and men / Often go awry".  Kirja oli loppujen lopuksi ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutta pidin kuitenkin enemmän Vihan hedelmistä, jossa Steinbeckin pulavuosien jälkeinen sosiaalinen tietoisuus räjähtää eeppisiin mittoihin.

* * *

31. heinäkuuta 2012

Suon kansaa - P. V. Glob (1965)

The Bog People
304 s.
Siinä lepäsi parituhatta vuotta vanha muinaisajan ihminen.  Vain muutamia tunteja aikaisemmin kaksi miestä oli kaivanut hänet päivänvaloon suon helmasta.  Hyvin päätökseen saatettujen kevätkylvöjen jälkeen miesten täytyi jo ajatella tulevan talven kylmyyttä ja he olivat ryhtyneet leikkaamaan turvetta liesien ja uunien polttoaineeksi.  Työskennellessään he huomasivat turvekerroksesta yhtäkkiä tulevan esiin ihmiskasvot, jotka olivat niin hyvin säilyneet, että he luulivat seisovansa äskettäin tapahtuneen murhan paikalla.  He ilmoittivat sen vuoksi asiasta Silkeborgin rikospoliisille, joka heti saapui paikalle.

Muumiot ovat kiinnostaneet jo nuoresta iästä lähtien, vaikka Rosalia Lombardon näkeminen erään tiedelehden sivuilla saikin aikaan reilusti kylmiä väristyksiä.  Sittemmin Palermon kapusiiniluostari on päässyt "pakko nähdä" -matkakohdelistalleni, ja kiinnostus balsamoituihin ruumiisiin on laajentunut muun muassa suoruumiisiin.  Globin teosta tanskalaisista suoruumiista pidetään yhtenä arkeologian klassikoista, eikä turhaan.  Kirja oli viihdyttävästi ja erittäin selkeästi kirjoitettu, ja sopii myös niille jotka eivät tiedä paljon mitään esihistoriasta.

Aihetta täysin tuntemattomille voisi mainita, että Egyptistä löydetyt muumiot ovat nimenomaan balsamoitu, kun taas esimerkiksi nämä suoruumiit ovat säilyneet humushappoisen veden ansiosta.  Ne on löydetty vahingossa esimerkiksi turvetta kerättäessä, kun Egyptissä on ollut laajalti tutkimusretkikuntia muumioiden löytämiseksi.  Glob käsittelee myös lyhyesti ulkomailta löydettyjä suoruumiita, mutta pääpaino on Tanskan rauta-ajassa ja sen ihmisten elintavoissa sekä uskomuksissa.

Kirjoittamisajankohta (1960-luku) näkyy tekstissä ajoittain, ja lukujen järjestelyssä tuntui olevan pientä sekavuutta.  En ymmärtänyt miksi teos piti kirjoittaa ikään kuin vastaukseksi ensimmäisessä luvussa esitellyille koululaisten kirjeille, varsinkin kun alun kuvailevuus ja etsivätarinamaisuus ei jatku kirjan loppuun asti.  Aihe oli kuitenkin äärettömän mielenkiintoinen, ja kuten aiemmin mainitsin, Glob tietää miten kirjoittaa asiantuntevasti mutta silti mukaansatempaavasti.  Tämän myötä sain inspiraatiota lukea enemmänkin pohjoismaisesta esihistoriasta, vaikka aiemmin se ei ole kiinnostanut lähes lainkaan.

Yllätyin esimerkiksi siitä, että suurin osa (lukuunottamatta vaikkapa huonossa säässä eksyneitä) suohon upotetuista ihmisistä kohtasi väkivaltaisen kuoleman.  Ruumiit on löydetty joko nyöri kaulan ympärillä tai kurkku leikattuna.  Muun muassa käsien ja jalkojen hyvästä kunnosta  sekä ennen kuolemaa nautitusta erikoisesta kasviravinnosta pystyttiin päättelemään, ettei näissä tapauksissa ollut kyse tavallisista talonpojista, vaan hedelmällisyyden jumalattarelle uhratuista.  Jotkut ruumiit oli seivästetty maahan, jottei näiden henget pääsisi kummittelemaan.  Teos on kuitenkin kirjoitettu yli neljäkymmentä vuotta sitten, joten en osaa sanoa missä määrin vanhentunutta tietoa tässä on, tai miten paljon Glob tekee päätelmiä vain vähäisen todisteaineiston  perusteella.

* * *

30. heinäkuuta 2012

Uponnut maailma - J. G. Ballard (1962)

The Drowned World
176 s.
Keransin oli vaikea uskoa lähtevänsä vielä joskus kattosviitistä, jossa hän oli asunut viimeiset kuusi kuukautta.  Hän oli valmis ilomielin vahvistamaan, että Ritz oli joka suhteessa maineensa veroinen - kylpyhuonekin, mustine marmorialtaineen ja kullattuine hanoineen ja peileineen, oli kuin katedraalin sivukappeli.  Hänelle tuotti merkillistä tyydytystä ajatella olevansa hotellin viimeinen vieras, sillä hotellin pitkän ja loisteliaan historian viimeinen iltarusko kytkeytyi nyt hänen elämäänsä, jonka hän myös ymmärsi olevan päätösvaiheessaan, tähän harharetkeen etelän uponneiden kaupunkien läpi kohti pohjoista.

Aloitin vähän aikaa sitten pienimuotoisen projektin.  Sci-fi on genrenä mennyt täysin ohi, joten halusin tutustua ainakin sen 1800-luvun lopun klassikkoteoksiin.  Wellsistä ja kumppaneista hairahduin tällä kertaa taas vähän sivupoluille, kun tämä osui silmiin kirjastossa.  Ballardin mielenkiintoiselta vaikuttanut tulevaisuudenvisio muistuttaa Conradin Heart of Darknessia (1899) ja Coppolan Apocalypse Now (1979) -elokuvaa.  Keskellä viidakkoa ihmiset menettävät järkensä, ja samalla pohditaan voiko maailmanlopun tunnelmissa olla vanhat säännöt voimassa.

Teoriassa mielenkiintoinen asetelma, mutta toteutus saikin sitten haukottelemaan.  Kerans on siis erään tutkimusretken jäsen, jonka tehtävänä on kartoittaa kasveja ja eläimiä Lontoossa, joka muun maailman tavoin on pelkkää suota ja laguunia jäätiköiden sulamisen ja auringon epävakauden seurauksena.  Retkikunnan psyyke alkaa kuitenkin hajota, kun sen jäsenten mielet taantuvat samalla tavoin kuin ympäröivä luonto.  Tästä taantumisesta olikin sitten alussa kaikennäköistä tieteellistä löpinää, josta en humanistin aivoilla saanut mitään irti.  Se lähinnä katkaisi ikävästi tarinan kulun, kun oma mieli alkoi harhailla ihan jossain muualla.

Olo oli suoraan sanottuna kuin upoksissa, en vain jaksanut lopulta keskittyä.  Tarinan edetessä tunnelma hiukan parantui, mutta maisemien samankaltaisuuden vuoksi eivät kuvauksetkaan enää suuremmalti kiinnostaneet.  Henkilöt jäivät hieman ohuiksi, mutta silti kaiken kaikkiaan olen ihan iloinen että sain kirjan luettua loppuun.  Se on kuitenkin aika lyhyt, joten hidastempoisuus ei onneksi niin paljon haittaa kuin alussa olisi luullut.  Ne jotka pitävät enemmän uuden aallon sci-fi -kirjallisuudesta voivat siis huoletta kokeilla tätä, vaikka itseäni ei yhtään napannut.

* *

28. heinäkuuta 2012

Chikago - Upton Sinclair (1906)

The Jungle
416 s.
- -  [O]lipa tämä soitto hilpeä tai surullinen, vilkas tai valittava, intohimoinen tai uhmaava, se on heidän omaa musiikkiaan ja sitä he ymmärtävät.  Chikago krouveineen ja pahamaineisine takakujineen kalpenee ja katoaa, ja niitten sijasta he näkevät vihreitä ketoja ja päivänpaisteisia virtoja, mahtavia synkkiä metsiä ja lumisia vaaroja.  He muistelevat kotiseudun maisemia ja lapsuuden aikaisia tapauksia;  vanhat rakkaus- ja ystävyysmuistot heräjävät eloon, muinaiset surut ja riemut esiytyvät selvinä ja kirkkaina.

Jotta kukaan ei pääsisi sanomaan, etten varoittanut:  tätä lukiessa en suosittele syömään jos on hiukankaan herkkähermoinen.  Nimittäin siinä vaiheessa kun kerrotaan miten miesten putoamista ihrasammioihin ei aina huomata, ja nämä päätyvät maailmalle "Durhamin hienoimpana viipalesilavana", voi kinkkuvoileipä takertua kurkkuun.  Sinclairin kertomus Chicagon teurastamoista on sen verran karu, että julkaisuajankohdastaan huolimatta se onnistuu järkyttämään nykypäivänkin lukijoita.  On kuitenkin huomioitava, että suurin osa lukijoista tuntuu tarrautuvan tähän teurastamoiden ja tehtaiden olojen kuvauksiin vähän liikaakin, eikä näe metsää puilta.  Pohjimmiltaan tämä on tarina siirtolaisten elämästä maailmassa, jossa onnellinen loppu on harvinaisuus ja sekä henkinen että ruumiillinen kärsimys arkipäivää.

Sinclair oli yksi toimittajista, jotka halusivat paljastaa valtion ja yritysten piireissä kytevän korruption.  Tämä viettikin seitsemän viikkoa työskennellen teurastamossa väärällä henkilöllisyydellä ja vakoillen paikan toimintatapoja.  Tuloksena oli Chikago, jonka julkaisun Sinclair joutui aluksi kustantamaan itse, koska mikään kustantamo ei suostunut sitä listoilleen ottamaan.  Taustatyön ansiosta kirja on hengästyttävän yksityiskohtainen.  Kirjailijaa kohtaan tuntee myös kunnioitusta, koska tämä oli valmis kärsimään itse paljastaakseen toisten kärsimyksen.  Toisaalta, Sinclair oli siinä mielessä onnellisessa asemassa, ettei työtä tarvinnut enää jatkaa kun tavoite oli saavutettu.

Kirjassa esiintyvän liettualaisen siirtolaisperheen tarina toimii kehyskertomuksena, jonka kautta päästään sisälle siirtolaisyhteisön ponnisteluihin.  Jurgis Rudkus muuttaa nuoren tulevan morsiamensa ja muutaman sukulaisen kanssa Amerikkaan kuultuaan, että siellä on mahdollisuus parempaan elämään.  Valitettavasti monien muiden tavoin perhe ei ymmärrä rahan arvoa toisella puolella valtamerta, ja Chicagossa nämä jumiutuvat köyhyyteen.  Packingtownissa kieltä taitamattomia huijataan häpeilemättömästi, tapaturmat vaanivat työläisiä ja potkuja annetaan vähäisimmästäkin syystä, koska aina on tarjolla satoja muita halukkaita.  Lapsityövoimakin rehottaa, vaikka onkin laissa kielletty.  Perheet valehtelevat lastensa iän, jotta nämä pääsevät tienaamaan edes muutamia senttejä.

Jurgiksen perheen vaikeudet kasautuvat koko ajan, ja tämän vuoksi kirja on erittäin raskasta luettavaa.  Vaikka lopussa pilkahtaa valoa tunnelin päässä, on joidenkin henkilöiden elämät siihen mennessä jo lopullisesti pilalla.  Paikoitellen vastoinkäymisten määrä ja työolojen kuvaus alkaa ahdistaa ja puuduttaa, mutta tarina jää varmasti jokaisen lukijan mieleen, piti sitten kirjasta tai ei.  Sinclairin sosialistinen hyökkäys kapitalistista yhteiskuntaa vastaan, jossa työntekijöitä kohdellaan kuin karjaa, on varmasti yksi tämän aikakauden tärkeimpiä teoksia.  Huojentavaa kyllä, kirjan julkaisun jälkeen Yhdysvalloissa tehtiin lakimuutoksia ruoan puhtauden suhteen.  Tosin Sinclair huomautti katkerasti, ettei hänen varsinaiseen asiaansa eli työntekijöiden hyväksikäyttöön ja siirtolaisten köyhyyteen kiinnitetty mitään huomiota.  Presidentti Rooseveltkin haukkui miestä hysteeriseksi ja tasapainottomaksi.

* * * *

Osallistuu haasteisiin:  Klassikot ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Illinois)

25. heinäkuuta 2012

Päiväperho - Joseph Kessel (1928)

Belle de Jour
181 s.
Séverinen mieleen hiipi surullinen hämmästys.  Hänellä oli kaikki valta Pierreen eikä hän siitä huolimatta pystynyt saamaan tuota rakasta sielua avautumaan enemmän.  Miehen sielu karttoi häntä, ihan samoin kuin hänen lihansa karttoi miestä.  Heidän välillään vallitseva hiljaisuus painoi raskaana.  Onneksi heidän välillään oli kaiken tasoittava kiihkeä ystävyys.  Heidän tärkeimmät tunteensa eivät mitenkään vahingoittuneet.  He tunsivat päinvastoin tarvetta lähestyä toisiaan ja lujittaa sitä mikä oli häviämätöntä.  Séverine pisti huomaamattaan kätensä miehen käteen.  Mies puristi sitä lujasti, ei-aistillisesti, kuin elämäntoverin kättä ikään.

Ehkä parhaiten Luis Buñuelin filmatisointina tunnettu Séverinen tarina ei ole kertomus rakkauden puutteesta, vaan kahdesta keskenään erilaisesta ihmisen sisällä vellovasta tunteesta.  Kirjan alku muistuttaa tunnelmaltaan Polanskin elokuvaa Inho (1965), koska vielä tässä vaiheessa Séverine tukahduttaa polttavan intohimonsa.  Tämä on naimisissa nuoren lääkärin Pierren kanssa, jolta kyllä riittää lempeää rakkautta, mutta ei Séverinen kaipaamaa aistillisuutta.  Tai ehkä Séverine ei varsinaisesti kaipaakaan sitä, vaan haluaa vain ystävyyttä ja pitää Pierrestä äidillisesti huolta.

Kotirouvan päivän yksitoikkoisuus ja se, että ystävänkin "eloisuudessa oli jotain mekaanista", ajavat lopulta Séverinen epätavalliseen ratkaisuun.  Ystävän yksityiskohtaiset kuvailut ja päivittelyt erään toisen kotirouvan bordellissa työskentelystä saavat Séverinen tukahdetut tunteet pintaan, ja lopulta kuin tiedostamatta tämä astuu sisään bordelliin ja saa sieltä huoneen.  Tästä eteenpäin tapahtumissa on hieman liioiteltua melodramaattisuutta, joka ei normaalisti esimerkiksi vanhoissa klassikoissa haittaisi, mutta en osaa oikein selittää miksi se tässä tuntui puuduttavalta.  Séverine myös ärsytti ajoittain, koska tämä vaikutti uskovan että kohtalo lopulta tekee tehtävänsä, vaikka tällä olisi ollut runsaasti tilaisuuksia muuttaa kohtalon kulkua ja estää asioita ajautumasta traagiseen loppuunsa.  Erikoista oli myös se, että Séverine oli aivan hysteerinen työnsä pitämisestä salassa Pierreltä, mutta Pierre oli kuitenkin hyvin ymmärtäväinen tämän edellä mainitun toisen kotirouvan ratkaisusta työskennellä prostituoituna.  Toisaalta, jos Séverine olisi tarinan alussa kertonut Pierrelle, ei kirja olisi ollut samanlainen.  Joka tapauksessa, tämä oli nyt tällainen ihan mukiinmenevä kesäpäivän kevyt välipala.

* * *

23. heinäkuuta 2012

Apinoiden Tarzan (Tarzan #1) - Edgar Rice Burroughs (1912)

Tarzan of the Apes
320 s.
Apinoiden Tarzan, pieni alkukantainen ihminen, joka kykkii isänsä tekemällä pöydällä - sileä, ruskea, alaston vartalo kumartuneena kohti kirjaa, jota se pitelee vahvoissa, hoikissa käsissään;  tuuhea, pitkä musta tukka lainehtii pitkin sen hienostuneen muotoista päätä alas kirkkaille, älykkäille silmille - näytti yhtaikaa sekä liikuttavalta että lupaavalta nuorelta - vertauskuvallinen hahmo, joka etsii tietä alkukantaisuuden synkästä yöstä kohti oppimisen valoa.

Enpä tiedä ketään, joka ei olisi kuullut Tarzanista.  Vaikka kirjoja ei olisi lukenutkaan, tämä liaaneissa roikkuva villimies on juurtunut populaarikulttuurin henkilögalleriaan siinä määrin, että tarinan tuntee ainakin pääpiirteittäin.  Kerrataanpa nyt vielä kuitenkin.  John ja Alice Clayton, lordi ja lady Greystoke, jätetään laivalla tapahtuneen kapinan seurauksena oman onnensa nojaan Afrikan länsirannikolle.  Näille syntyy poika, jonka naarasapina Kala kasvattaa omana pentunaan pariskunnan kuoltua ja joka nimetään Tarzaniksi.  Kala kuuluu siis Burroughsin itse keksimään hurjaan ja verenhimoiseen ihmisapinarotuun, jonka kielessä Tarzan tarkoittaa valkoista apinaa.

Tarzanin seikkailuja viidakossa seurataan lapsesta aikuisuuteen.  Tänä aikana opitaan muun muassa lukemaan ja kirjoittamaan itsenäisesti, taistellaan erilaisia viidakon petoja vastaan sekä yritetään selviytyä omassa laumassa.  Tarzan nimittäin tajuaa lopulta olevansa erilainen kuin laumansa apinat, ja alkaa kaivata omanlaistaan seuraa.  Toive toteutuu, kun rannikolle saapuu jälleen joukko valkoisia.  Näiden joukossa ovat muun muassa Tarzanin serkku, William Cecil Clayton, sekä Jane Porter.  Tästä alkaa sarja tapahtumia, joiden lomassa lukija jännittää paljastuuko Tarzanin henkilöllisyys tämän sukulaisille.

Muistan kuinka lapsena hypistelin kauniin valkoista Tarzan-sarjaa kirjastossa, mutta johtuen luultavasti paksun kovakantisen tiiliskivi-ulkonäön takia en koskaan lainannut niitä, vaan pysyttäydyin vain ohuissa tyttökirjoissa.  Sen sijaan tv-sarja Tarzan:  The Epic Adventures oli yksi suosikeistani, ja voin tässä rehellisesti myöntää että katsoin sitä enimmäkseen Joe Laran takia.  Ja ah, Johnny Weismullerin tähdittämät elokuvat, suuri rakkauteni!  Eli palatakseni tämän tekstin alkuun, Tarzanin tarina oli hyvinkin tuttu vaikka kirjoihin en olisikaan jaksanut keskittyä.

Nyt aikuisena tulee kiinnitettyä huomiota erilaisempiin asioihin.  Pystyin kyllä nauttimaan itse tarinasta ja antautua sen vietäväksi, mutta kyllähän Burroughs on aikansa lapsi mitä asenteellisuuteen tulee.  Afrikassa asuvat heimot kuvataan julmina, jopa hirviömäisiä piirteitä saavina ihmissyöjinä, kun taas Esmeralda, valkoisten musta palvelija, oli lähinnä lapsenomainen, hysteerinen ja tyhmä hermokimppu.  Nämä siis aika lailla kumoavat Burroughsin ajatuksen ihmisten välisestä veljeydestä, vai tarkoitetaanko tällä vain valkoihoisia miehiä?  Alice ja Jane taas olivat heikohkoja naishahmoja, jotka parhaimmillaankin hoitivat statistin virkaa, ja jotka eivät kuulemma osanneet ajatella järkevästi niin kuin miehet.  Oli myöskin käsittämätöntä, miten Tarzanin aristokraattiset vaistot olivat muka perittyjä, "luonnollinen tulos monen sukupolven mittaisesta, hienosta kasvatuksesta".  Herra Philander ja professori Porter puolestaan tarjosivat hieman tervetullutta kevennystä ja huumoria tarinaan.

Noh, tästä voi ehkä päätellä etten pitänyt kirjasta, mutta päinvastoin.  Tarina oli oikein mainio pulp-viihdepläjäys, vaikka loppu tuntuikin hieman liian kiirehdityltä ja päälleliimatun oloiselta.  Henkilökohtainen kiinnostus ei oikein riittänyt eläinten kanssa painimiseen, joten Janen saapuminen toi lisää mielenkiintoa, mutta kokonaisuudessaan hyvä seikkailukirja jonka seuraaviakin osia voisin jossain vaiheessa vilkaista.

* * *