31. elokuuta 2012

Vieras kartanossa - Sarah Waters (2009)

The Little Stranger
466 s.
Minun oli aivan pakko mennä lähelle tahrattoman valkoista seinää, jonka koristeellisessa kipsilistassa oli tammenterhoja ja lehtiä.  En ollut nähnyt sellaista muualla kuin kirkossa, ja katsottuani sitä hetken tein teon, joka nyt tuntuu minusta kammottavan uskaliaalta:  tartuin yhteen tammenterhoon ja yritin vääntää sen irti alustastaan.  Kun se ei onnistunut, otin avuksi kynäveitsen.  En tehnyt sitä ilkeyttäni.  En ollut pahankurinen enkä rikkonut mitään tahallani.  Minä yksinkertaisesti ihailin taloa niin kovasti, että halusin siitä jotakin itselleni, tai ehkä pikemminkin ihailu - jota tavallisempi lapsi ei olisi tuntenut - oikeutti minut ottamaan jotakin.  Olin varmaankin kuin mies, joka haluaa hiuskiehkuran naiselta johon hän on yhtäkkiä sokeasti rakastunut.

Sarah Watersin viimeisimmästä on varmaan jo kirjoitettu lähestulkoon kaikissa kirjablogeissa, mutta menköön nyt sitten vielä täälläkin.  Watersin tuotannosta oli Fingersmith (2002) entuudestaan tuttu, ja vaikka sitäkään en kehuisi ihan varauksettomasti maasta taivaisiin, niin sen juonenkäänteet ja loistava ajankuva pitivät silti otteessaan.

Tässä Watersin tyyli on muuttunut suoraviivaisemmaksi.  Pieniäkin arkiaskareita kuvataan yksinkertaisella tyylillä, eikä tarina tunnu aina kulkevan oikein mihinkään.  Välillä tapahtumat jumittuvat ja etsivät sitä oikeaa tienhaaraa mihin olisi hyvä kulkea.  Jossain vaiheessa alkoi jo iskeä pieni toivottomuus, mutta sitten tajusin miten ärsyttävä tohtori Faraday oikeastaan onkaan, ja se piristi hieman.  Eikä mitenkään mielenkiintoisella tavalla ärsyttävä, vaan ainoastaan hirveä inttäjä ja vastarannan kiiski.  Se tavallaan ajoi lukemaan vain lisää, että näkisin koska joku napauttaisi tätä.

Tohtori Faraday on siis kirjan kertoja, ja aloittaa tarinan ensimmäisestä kohtaamisestaan Hundreds Hallin kartanon kanssa (ks. lainaus).  Monta kymmentä vuotta myöhemmin Faraday kutsutaan sinne potilaskäynnille, jossa Ayresin perhe (rouva Ayres ja tämän lapset, Caroline ja Roderick) sinnittelee rapistuneessa kartanossa sodanjälkeisessä muuttuneessa maailmassa, johon kukaan heistä ei tunne enää kuuluvansa.  Faradayn kohtalon kietoutuessä yhä tiukemmin Hundreds Hallin hiljaisen synkkään elämään, jonkin "vieraan" läsnäolo alkaa kiusata perhettä.

Siinä vaiheessa kun kaikkein vahvin kummittelukohtaus tuli, se suorastaan karmi selkäpiitä.  Toivottomuus, kauhu ja kylmän hien nouseminen otsalle ovat nimenomaan niitä juttuja, jotka tekevät psykologisesta kauhusta niin kutkuttavaa.  Parhaimmassa tapauksessa harkitset lukemisen keskeyttämistä ja jatkamista aamulla.  Nyt ei ihan tähän päästy, koska kohtauksen jälkeen tunnelma lässähti ja kirja oli pakko laittaa pois vain väsymyksestä johtuen.  Tätä yksittäistä kohtaa lukuunottamatta Waters puristaa kaikki mehut tunnelmasta, eikä siten pysty ylläpitämään sitä koko tarinan ajan.

Ayresien yhteiskuntaluokan rappeutuminen ja sodanjälkeisen maailman muuttuminen kävi ihan kivasti ilmi perheen vastoinkäymisissä, pienissä erillisissä kohtauksissa sekä itse kartanon rapistumisessa.  Romantiikkaakin tässä oli, mutta kaikki nämä teemat tekivät kirjasta vähän puolitiehen jääneen oloisen, enkä oikein tiedä mihin genreen tämä ensisijaisesti kuuluisi.  Arvostin toisaalta viittauksia klassikkokirjallisuuteen, joista kaikkia en edes hoksannut ennen kuin luin Wikipediasta.  Roderickistakin pidin aika paljon, ja tämän osuus jäi siis harmittavan pieneksi.

Jossain puolenvälin tienoilla häilähti mielen sopukoissa ajatus keskeyttämisestä, mutta olinkin aika tyytyväinen etten luovuttanut.  Lopussa nimittäin sidottiin yhteen langanpätkiä, vaikka onneksi mitään ei sentään väännetty rautalangasta.  Tarinan voi tulkita parillakin eri tavalla, mutta itse uskon että mysteerin ratkaisuksi on yksi muita vahvempi ehdokas.  Tähän ratkaisuun itse asiassa viitataan useasti kirjan alusta loppuun, mutta vasta aivan lopussa eräs toistettu teema iski tajunnasta sen viimeisenkin epäilyksen häivän, ja pientenkin tapahtumien sekä tiettyjen henkilöiden sanomisien merkitykset alkoivat selkiintyä.  Pari viimeistä lausetta olivat itse asiassa jopa kammottavia, ja siten täydellinen päätös tarinalle.  Mutta, kuten sanottu, tämä oli vain minun ajatukseni, ja se pieni tulkinnanvaraisuus nostaa heti kirjan arvoa silmissäni.

* * *

12. elokuuta 2012

Carrie - Stephen King (1974)

242 s.
Hän oli yrittänyt sopeutua.  Hän oli petkuttanut äitiä tuhansin pienin keinoin, yrittänyt poistaa sitä ruton merkkiä, punaista ruttokehää, joka oli piirretty hänen ympärilleen sinä ensimmäisenä päivänä, jolloin hän oli lähtenyt Carlinkadun pikku talon säädellystä ilmapiiristä ja mennyt Barkerkadun ala-asteen kouluun raamattu kainalossaan.  Hän muisti vieläkin sen päivän, tuijotuksen ja äkillisen kammottavan hiljaisuuden, kun hän oli käynyt polvilleen ennen lounasta koulun ruokalassa - naurun joka oli alkanut sinä päivänä ja raikunut kaikki nämä vuodet.  Punainen ruttokehä oli kuin veri - sitä pesi ja hankasi ja hankasi ja aina se oli ja pysyi, sitä ei saanut pois, sitä ei voinut pestä puhtaaksi.  Sen jälkeen hän ei ollut koskaan polvistunut julkisesti, vaikkei hän sitä ollut kertonut äidille.  Sen kerran muisto kuitenkin pysyi, hänen mielessään ja niiden mielissä.

Pelkäsin etukäteen, että tämän kanssa kävisi samalla tavalla kuin Firestarter (1980) -romaanin kanssa.  Siinä oli samankaltaisuuksia päähenkilön suhteen, mutta jossa tarinan sekä hahmojen kehittely jäi vajaaksi ja lopputulos lässähti.  Siihen ne samankaltaisuudet sitten onneksi jäivät, ja päädyinkin lukemaan tämän yhdellä istumalla (vaikka tarkoitus oli vain selailla upouutta pokkariani ja jatkaa ihan muita kirjoja).  Tämä on siis Kingin neljäs romaani, mutta ensimmäinen julkaistu.

Tarina on lyhyt, mutta sitäkin tehokkaampi.  Carietta 'Carrie' White asuu äitinsä kanssa Chamberlainissa.  Isä kuoli Carrien ollessa pieni, ja äiti Margaret on suoraan sanottuna melkoinen sekopää, jo melkeinpä karikatyyrimainen.  Koti on täynnä uskonnollista esineistöä, ja eräässä huoneessa on komero johon tyttö raahataan jos tämä on tuhma.  Äidin suuren uhkaavan hahmon varjosta Carrie pääsee aina silloin tällöin pois, mutta high schoolissa ei ole sen parempi olla kuin kotonakaan.  Siellä Carrie on jatkuvan pilkan ja kiusanteon kohteena, kunnes eräänä aamuna nöyryyttävä suihkukohtaus herättää tämän vanhat telekineettiset voimat horroksesta.

Tästä eteenpäin tarina vyöryy eteenpäin pyörremyrskyn voimalla, kulminoituen vihdoin tanssiaisyön verilöylyyn.  Juonipaljastukseksi tätä ei voi sanoa, koska tapahtumiin viitataan melkein alusta asti.  Ei tarkasti, mutta suorien viitteiden lisäksi kaiken taustalla voi tuntea painostavan raskauden, että jotain tulee tapahtumaan.  Romaani on oikeastaan aika surumielinen lopun kauheuksista huolimatta.  King kertoo herkästi epävarman ja kömpelön Carrien naksahtamisesta, sekä niistä julmuuksista joita teini-ikäiset pystyvät keksimään.  Vaikka tarina kerrotaankin muutaman eri henkilön näkökulmasta, joista osa on kirjeiden, lehtileikkeiden ja kuulustelupöytäkirjojen muodossa, ne eivät häiritse itse tarinan rytmiä vaan täydentävät sitä mukavasti.  Niistä voi myös päätellä, että olivat lopun tapahtumat sitten miten kauheita tahansa, Carrien kärsimyksiä ei suurin osa enää jälkikäteen muista.  Tämä muistetaan vain jonkinlaisena epämääräisenä hirviönä, jonka pitää sovittaa syntinsä. Surullista oli se, että idioottimainen käytännön pila tuhosi Carrien mahdollisuudet saavuttaa yhteys toisiin ihmisiin.  Ja koska Carrie kääntyi tienristeyksessä väärään suuntaan, viattomatkin saivat kärsiä siinä sivussa.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Maine)

8. elokuuta 2012

Hiiriä ja ihmisiä - John Steinbeck (1937)

Of Mice and Men
107 s.
George jatkoi:
-  Meidän kohdalla eivät asiat ole siinä jamassa.  Meillä on tulevaisuus edessämme.  Meillä on juttukaveri, joka ei anna meille piupauta.  Meidän ei tarvitse istuskella missään saluunoissa tuhlaamassa rahaa siinä surkeudessa vain, ettei ole muutakaan paikkaa mihin mennä.  jos nuo muut veikot joutuvat kalterien taa, he saavat muiden puolesta vaikka mädäntyä sinne.  Mutta meidän laita ei ole niin.
Lennie puuttui puheeseen.
-  Mutta meidän laita ei ole niin!  Ja miksei ole?  Koska...  koska mulla on sinut ja sinulla minut ja me pidetään huolta toisistamme, sen tähden juuri.

George Milton ja Lennie Small ovat kaksi kiertelevää maatyöläistä Kaliforniassa, jotka muiden tapaan siirtyvät työpaikasta toiseen ansaittuaan aina vähän rahaa.  Näiden kahden suhde on monimutkainen.  Lennie on isokokoinen ja mieleltään yksinkertainen mies, joka pitää kaikenlaisen pehmeän silittelystä.  Hiiret eivät kuitenkaan elä Lennien käsissä kauan, koska tämä ei osaa hallita voimiaan.  George tuntee olevansa vastuussa kaveristaan, ja koettaa saada tätä ymmärtämään ettei Lennie saa uudessa työpaikassa joutua taas vaikeuksiin.

Georgen tarinan lopussa tekemä ratkaisu tuntuu tästä armeliaalta, ja sitä voi myös verrata erääseen toiseen tapahtumaan kirjan alkupuolella.  Sydäntäsärkevintä oli kuitenkin se, että naiivi ja lempeä Lennie ei ikinä halunnut kenellekään mitään pahaa, vaan oli vain kovin säikky.  George tuntui olevan suurimman osan ajasta ärtynyt toverinsa seuraan, mutta vaikka tämä puhui aina välillä matkan jatkamisesta yksin ei kuitenkaan hennonnut tehdä sitä Lennielle.  Kaverusten tapaamisesta ei kirjassa kerrota, mutta se ei olekaan niin tärkeää, koska suhteesta huomaa että George on yksinkertaisesti isähahmo Lennielle.

Oli koskettavaa, miten George aina välillä maalaili idyllisiä tulevaisuudenkuvia jonain päivänä hankittavasta yhteisestä maatilasta, jossa ruokaa olisi tarpeeksi ja jossa saisi tehdä töitä vain itselleen.  Miten tällä kaksikolla on asiat paremmin kuin kenelläkään muulla kiertolaisella, koska nämä ovat matkalla yhdessä.  Tämä vain korostuu, kun uuden työpaikan ihmiset ovat jollakin tapaa yksinäisiä, esimerkiksi eristettynä ihonvärin tähden tai muuten vain kokien ettei juttuseuraa ole.  Jos tietää, mistä kirjan nimi tulee, voi arvata ettei kaikilla ole hyvistä aikomuksista huolimatta mahdollisuuksia onnelliseen loppuun:  "The best laid schemes of mice and men / Often go awry".  Kirja oli loppujen lopuksi ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutta pidin kuitenkin enemmän Vihan hedelmistä, jossa Steinbeckin pulavuosien jälkeinen sosiaalinen tietoisuus räjähtää eeppisiin mittoihin.

* * *