14. toukokuuta 2013

Kuolema päivänkoitteessa - Deon Meyer (2000)

Orion
360 s.
Van Heerden säpsähti hereille alkoholin kostuttamasta unesta ja aisti ensimmäiseksi kyljessä sykkivän kivun.  Seuraavat aistimukset olivat turvonnut silmä ja ylähuuli, sellin antiseptinen, homeinen lemu, omasta vartalosta nouseva hapan haju sekä suolaisen veren ja vanhan oluen maku suussa.
  Ja helpotus.
  Hänen mieleensä ajelehti katkelmia edellisen illan tapahtumista.  Yllytys, kiukkuiset kasvot, raivo - niin tavallisia, ennalta arvattavia kusipäitä, niin kunnollisia, sovinnaisia yhteiskunnan tukipylväitä.

Yhdyn kirjoituksellani blogien Kirjavalas ja Rakkaudesta kirjoihin vilpittömiin kehuihin afrikaansin kielellä kirjoittavan Meyerin dekkarista.  En ole dekkarien suurkuluttaja, ja silloin kun niitä luen ne ovat lähinnä joko Chandlerin tai Christien tapaisia klassikkokirjailijoiden teoksia.  Ensimmäisen kaltaisista tulee mieleen film noir -elokuvat (öisessä Los Angelesissa on jotain todella lumoavaa), ja jälkimmäiset nyt vain ovat (murhista huolimatta) todella sympaattisia.  Halusin kuitenkin kokeilla tilaisuuden tullen Meyeria, koska haluaisin lukea enemmän afrikkalaista kirjallisuutta, ja koska Etelä-Afrikkaan sijoittuva dekkari kuulosti mukavan eksoottiselta.

Tuloksena oli, että sabotoin melkein itseltäni tenttiin lukemisen, koska en voinut päästää kirjaa pois hyppysistäni liian pitkäksi aikaa.  Hajamielisyyteni takia lukeminen keskeytyi pariksi päiväksi, koska en muistanut ottaa kirjaa mukaan vanhempieni luo.  Odotin sormet syyhyten viimeisten sadan sivun lukemista, kun olin kerran päässyt jo hyvään vauhtiin.

Pääosassa on entinen poliisi Zatopek van Heerden, joka monien kovaksikeitettyjen dekkareiden etsivien tapaan on juro eikä kumartele ketään.  Tästä paljastuu kuitenkin pian mielenkiintoisia puolia:  van Heerden osaa laittaa ruokaa, kuuntelee klassista ja asuu samalla tontilla äitinsä kanssa, johon tällä on läheinen suhde.  Asianajaja Hope Beneke tarjoaa van Heerdenille toimeksiantoa juuri kun tämä tuntuu olevan pohjattomassa kuilussa (kirja alkaa sellistä, jonne van Heerden on nujakoituaan joutunut).  Antiikkikauppias Johannes Smit on murhattu palkkasoturien suosikkiaseella M16-kiväärillä, ja tämän kassakaapista on viety testamentti, jonka mukaan perintö menee avopuolisolle.  Arvoituksen ratkaisemiseen on aikaa seitsemän päivää.

Kaipasin aluksi enemmän kuvailua tapahtumapaikoista.  Tuntui siltä, että kirjahan voisi tapahtua missä tahansa, koska luetellut paikannimet eivät sanoneet mitään, eikä ympäristöstä ollut mitään hajua.  Tarinan edetessä ja tunnelman tiivistyessä en kuitenkaan enää ajatellut asiaa.  Meyer tiputtelee siellä täällä pieniä paloja Etelä-Afrikan yhteiskunnasta, ja jotain voi myös lukea rivien välistä.  Etelä-Afrikka vaikuttaa hienovaraisesti tarinan taustalla saaden lukijan janoamaan lisää, mutta ei silti häiritse itse tarinan kuljetusta.  Erään henkilön tarina jalkapallo-ottelusta oli koskettava, ja sai minut uteliaaksi maan entisestä ja nykyisestä tilanteesta, koska Etelä-Afrikka ei ole maana minulle ennestään kovinkaan tuttu.

Kahden aikatason ulottuvuus tuo ilahduttavaa syvyyttä van Heerdeniin, joka kertoo joka toisessa luvussa omin sanoin elämänsä vaiheista ja tekemistään virheistä.  Tämä uskoo jokaisen ihmisen olevan pohjimmiltaan paha.  Toivoa ei kuitenkaan ole vielä täysin menetetty, sillä Beneke ainakin haluaisi murtautua van Heerdenin kyynisen ulkokuoren läpi.  Muutkin henkilöt tekivät vaikutuksen realistisuudellaan, sillä kaikki eivät suinkaan ole mustavalkoisesti joko hyviä tai pahoja, vaan jotkut ovat joutuneet tekemään hyvinkin epämiellyttäviä valintoja vaikka ovatkin aivan tavallisia ihmisiä.

Meno muuttuu loppua kohden säälimättömäksi, mutta minuakaan ei väkivalta haitannut ollenkaan, aika perinteistä toimintaelokuvissakin nähtävää ammuskelua se lähinnä oli.  Menee varmaan lukijan sietokyvyn piikkiin, joten kannattaa itse kokeilla kestääkö vai ei.  Nokkelaa sanailuakin on kivasti, ja ehkä elokuvanakin tämä voisi toimia.  Kaiken kaikkiaan siis mieluisa yllättäjä, ja lisääkin Meyerin tuotantoa voisin lukea jos joskus kaipaan jännitystä.

* * * *

Ennakkokappale, Gummerus julkaisee viikolla 21
Suomentaja:  Marja Luoma (Madeleine van Biljonin englanninnoksesta)
Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus  (Etelä-Afrikka)

13. toukokuuta 2013

Elä yksin ja nauti: klassikko-opas sinkkunaiselle - Marjorie Hillis (1936)

Live Alone and Like It:
The Classic Guide
for the Single Woman
160 s.
Oman elämisen järjestäminen voi kuulostaa pelottavalta, varsinkin jos ajattelumaailmasi laahaa menneessä ja pidät itseäsi yhä heikomman sukupuolen edustajana.  Mutta se ei ole sitä.  Elämänsä järjestäminen voi olla hauskaa.  On tietysti muutamia rajoituksia, niin yksin kuin laumassa elävilläkin, mutta niiden puitteissa voit elää pitkälti niin kuin itse haluat.  Kukaan ei hoivaa sinua kun olet väsynyt, mutta kukaan ei myöskään odota sinulta hoivaa, kun olet väsynyt.  Kukaan ei huolehdi laskuistasi, mutta kukaan ei myöskään valita laskuistasi.  Voit syödä mitä haluat, milloin ja missä haluat, myös päivällistä tarjottimelta olohuoneen sohvalla - tämä on yksi niistä nautinnon korekammista muodoista, joita maskuliininen mielenlaatu ei vielä ole oppinut arvostamaan.

Jos joku olisi vaikka muutama kuukausi sitten kertonut, millaisen kirjan nyt lukisin, olisin nauranut itseni kuoliaaksi.  Tämä on niin kaukana omasta maustani kuin vain voi olla.  Noin yleisesti ottaen saan toki paljon hupia vanhanaikaisista etikettisäännöistä ja naisille suunnatuista ohjeista (kiitos Retronautille monista hyvistä nauruista), mutta oikeasti kokonaisen kirjan lukeminen aiheeseen liittyen ei olisi tullut mieleenikään.  Hillisin opaskirja kuitenkin vaikutti niin sympaattiselta ja söpöltä, että se oli pakko laittaa lukulistalle.  Sen lisäksi, että arvioiden mukaan kirja ei neuvo miten napata hyvä aviomies, ja sen myötä ratkaista yksinasumisen kurimus, jonka yhteiskunta näki nimenomaan naisten kohdalla ongelmana.

Vuoden 1936 bestsellerissä on muutama perimmäinen johtoajatus, joita Hillis aina välillä toistaa:  raha ei takaa hyvää makua, pienipalkkainenkin voi järjestää elämänsä ihan mukavaksi ja itseään on lupa hemmotella vaikka kukaan ei olisikaan näkemässä esimerkiksi  pitsihepeneitäsi.  Neuvot ovat lempeitä ja jämäköitä, mutta Hillis kuitenkin korostaa, että jokainen tekee loppujen lopuksi kuten itse parhaaksi näkee.  Voit ohittaa kaikki neuvot, mutta jos kyhjötät yksin neljän seinän seinällä, älä valita ettei elämäsi ole jännittävää ja ettei sinulla ole ystäviä.  Kirjassa otetaan myös huomioon se, että yksin on voinut joutua asumaan tahtomattaankin vaikkapa avioeron myötä.  Hillisin mukaan kirja ei ole yksinelämisen puolustuspuhe, vaan sen tarkoitus on rohkaista ottamaan kaikki ilo irti tilanteesta.  Saa tehdä mitä haluaa milloin haluaa, eikä silti tarvitse kärsiä yksinäisyydestä jos ottaa ohjat omiin käsiinsä ja lähtee ulos avoimella mielellä katsomaan mitä on tarjolla.

Julkaisuajankohdasta kertovat oikeastaan vain maininnat etiketistä ja vaatetuksesta.  Hieno nainen ja väkijuomat -luku oli hauska, koska siitä voi päätellä että tuohon aikaan oli tärkeää tarjota cocktaileja vierailleen.  Martini, Manhattan ja (Mad Men -sarjastakin tuttu) Old-fashioned tulisi kuulua jokaisen perusdrinkkitietouteen.  Jossain määrin kirjassa myös tuputettiin käsitystä, että jokaisen naisen olisi hyvä olla elegantti sekä hyvin pukeutunut ja siististi ehostettu.  Hillisin neuvot ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi sen verran yleisiä, että nykyajan nainenkin saa niistä varmasti ainakin jotain pientä pohdittavaa, vaikkei olisikaan uranainen 30-luvun New Yorkissa.  Hymyilin itsekseni, kun luin kirjaa pitäessäni taukoa kouluhommista, miten ainakin pari juttua osui ja upposi omalla kohdallani:  asunnon ei tarvitse olla sekainen vaikka ulkopuoliset eivät olekaan sitä joka päivä näkemässä, ja että myös yksin voi syödä hyvin, vaikka tekisikin mieli syödä eineksiä keittiössä suoraan laatikosta.  Ei siis mitään maailmaa mullistavia ajatuksia, mutta pikku kirjanen oli silti ihan mukava välipala.  Pitäisi varmaan lakata syömästä näitä murustavia keksejä sängyssä ja lähteä kauppaan ostamaan aineksia niihin marokkolaisiin lihapulliin, joiden tekemistä olen lykännyt monta viikkoa.

* * *
Suomentaja:  Mari Hyypiä

9. toukokuuta 2013

Krypta (Languedoc #2) - Kate Mosse (2007)

Sepulchre
565 s.
Domaine de la Caden kiemuraisilla, rikkaruohojen peittämillä poluilla jokin kauan sitten unohdettu herää.  Satunnaisesta katsojasta se näyttäisi vain himmenevän iltapäivän oudolta valoilmiöltä, mutta ohikiitävän hetken ajan kipsipatsaat näyttävät hengittävän, liikkuvan, huokaavan.  Ja maan ja kiven alle, kuivuneeseen joenuomaan haudattujen korttien kuvat näyttävät heräävän hetkeksi eloon.  Ohikiitäviä hahmoja, vaikutelmia, varjoja, ei vielä sen enempää.  Vihje, illuusio, lupaus.  Valon taittuminen, ilman liikahdus kiviportaan käänteessä.  Paikan ja hetken väistämätön yhteys.
  Sillä todellisuudessa tarina ei ala luista pariisilaisella hautausmaalla vaan korttipakasta.
  Paholaisen kuvakirjasta.

Luin jokin aika sitten trilogian kataareista kertovan ensimmäisen osan.  En erityisemmin pitänyt siitä, mutta tämä toinen osa on jo muutaman vuoden kutsunut viekkaasti äitini kirjahyllystä, ja päätin sitten kokeilla.  Tässähän on sentään okkultismia ja sijoittuu vieläpä osittain 1800-luvulle.  Valitettavasti ongelmat olivat tismalleen samanlaiset kuin edellisessäkin.

Tarinan keskiössä on erikoinen tarot-korttipakka, jonka ympärille kietoutuu päähenkilöiden kohtalot.  1800-luvun lopun osalta seurataan Léonie ja Anatole Vernierin vierailua tätinsä luona Domaine de la Caden tiluksilla.  Sen ympärillä vellovat huhut demonista, jonka tädin edesmenneen miehen väitetään mananneen esiin.  Vuonna 2007 Meredith Martin matkustaa Ranskaan etsimään taustatietoa Claude Debussyn elämäkertaa varten, sekä ottamaan selvää omista sukujuuristaan.  Koko kirjan ajan hypitään näiden kahden ajan välillä, joka on myös sen suurin heikkous.  2000-luvun tapahtumat eivät kiinnosta pätkääkään.  Kirja olisi ollut paljon kiinnostavampi ja ennen kaikkea intensiivisempi ilman aikahyppelyä.  Nyt jälkimaku oli latteahko, koska 1800-luvun osuuksissa kaikki paljastetaan ennen kuin päästään nykyaikaan.  Nämä kaksi aikakautta eivät yhdistyneet muutenkaan täysin saumattomasti.

Aika taidokasta, että kirjasta saa yhtaikaa sekä raskaslukuisen että pinnallisen.  Tietynlaisia yksityiskohtia oli varsinkin alussa vähän liikaa, ja jokaisella yksityiskohdalla oli sama arvo, joka teki tarinasta ohuen ja hengettömän.  Mosse luettelee katujen ja paikkojen nimiä, juomien merkkejä jne.  Aika huvittavaa, miten eräässä kohdassa kauniin Meredithin kerrotaan pitävän leivoksista, vaikka onkin hoikka.  Jaa, ja sillä on merkitystä tarinan tai henkilön luonteen kannalta koska...?  Ärsyttävintä ovat kuitenkin kohdat, joissa Mosse selvästi haluaa esitellä historian tietämystään.  Ne hyppäisivät esiin tekstistä enemmän ainoastaan silloin, jos ne merkitsisi kirkkaankeltaisella yliviivaustussilla.  Teksti on muutenkin melko töksähtävää ja kömpelöä.  Ja mikä siinä on, että kun ollaan Ranskassa ja kirjan englanti (tai tässä tapauksessa suomi) tarkoittaa henkilöiden puhumaa ranskaa, niin silti joidenkin kirjailijoiden (ja elokuvantekijöiden) täytyy tunkea väliin muutama irrallinen sana oikeaa ranskaa?  Ei mitään valtakunnan järkeä.

Léoniesta alkoi tulla pahoja aavistuksia jo ensimmäisen luvun aikana:  valittaa kun tätä kohdellaan kuin lasta, mutta silti käyttäytyy kuin lapsi.  Ehkä tämä on normaalin teinin käytöstä, mutta henkilökohtaisesti olisin halunnut päähenkilöksi joko vähän kypsemmän 17-vuotiaan tai aikuisen.  Toki Léonien kohdalla tapahtuu henkistä kasvua, mutta vasta loppumetreillä, jolloin asia ei voisi enää vähempää kiinnostaa.  Paperinmakuisuuden lisäksi henkilöt olivat äärettömän kliseisiä.  Naiset ovat kauniita ja miehet urheilullisia tai muuten komeita.  Kirjailija jaksaa muistuttaa pariin kertaan erään miehen leveistä hartioista.  Roistot ovatkin sitten jollain tapaa epämuodostuneita tai lähestyvät jonkinlaista psykoottista tilaa.  Mustavalkoisuus oli jo niin läpinäkyvää, etten lopulta jaksanut enää ärsyyntyä.

Onko sitten mahdollista koukuttua huonoon kirjaan?  Iltaisin nappaa sen yöpöydältä ja liimautuu siihen kuin täi tervaan kunnes silmäluomet alkavat liikahtaa alaspäin.  Ei se mikään hirveä kohteliaisuus taida olla kirjaa kohtaan, että sitä lukee niin sanotusti puoliajatuksella ja aivot narikassa, koska haluaa lukea jotain mutta ei mitään joka vaatisi hirveästi aivotoimintaa.  Esim. historialuennot lähinnä silmäilin, koska ne eivät istuneet henkilöiden suuhun laisinkaan.  Niistä tuli sellainen olo, että Mosse halusi holhoavalla sävyllä sivistää lukijaa, sen sijaan että olisi luonut aidosti mielenkiintoisen historiallisen miljöön pienillä ja vähemmän läpinäkyvillä yksityiskohdilla

Toinen tähti tulee siis nimenomaan siitä koukuttavuuden tunteesta.  Kolmanteen osaan en aio silti koskea pitkällä tikullakaan, Mossen ja minun taival oli tässä.  Trilogia-ajatus on ylipäätään jokseenkin outo, koska kirjoja yhdistää löyhästi vain tapahtumapaikka, eikä oikeastaan täysin sekään.

* *
Suomentaja:  Katariina Kaila

5. toukokuuta 2013

Clarissa - Samuel Richardson (1748)

1534 s.
Parents cannot expect advice to have the same force upon their children as experience has upon themselves.
 - -
Let me go, said she: I am but a woman—but a weak woman—but my life is in my own power, though my own person is not—I will not be thus constrained.

Clarissa on yksi pisimmistä englanninkielisistä romaaneista, jonka sijoitus riippuu siitä mitataanko pituutta sivu- vai sanamäärällä.  Jo kirjan koko nimi on käsittämättömän pitkä:   Clarissa, or, The History of a Young Lady: Comprehending The Most Important Concerns of Private Life, And particularly showing The distress that may attend the Misconduct both of parents and children, In relation to Marriage.  En muista, mistä alun perin sain innoituksen lukea tällaisen elämän pituisen mammutin, mutta tiesin ettei matka tulisi olemaan helppo.  Eikä se ollutkaan, mutta se oli kuitenkin jossain määrin palkitseva, ja olen tyytyväinen että tämä on nyt luettu kannesta kanteen.  Vähän samanlainen olo kuin pitkän kävelyn jälkeen:  väsymys painaa ja kotona kaatuu makuuasentoon, mutta kohta kuitenkin olo paranee ja on iloinen matkan varrella nähdyistä maisemista.

Robert Lovelace alkaa piirittämään Clarissaa menetettyään kiinnostuksensa tämän siskoon.  Clarissan veli James, perhettä hallitseva päällepäsmäri, vihaa Lovelacea, joka on hänen mielestään pahamaineinen libertiini.  Pienen miekoilla höystetyn kinastelun tuoksinassa Lovelace haavoittaa Jamesia, minkä vuoksi loputkin perheestä alkaa halveksia Lovelacea.  Clarissa ei tunne mitään Lovelacea kohtaan, ja haluaisi tämän lopettavan sinnikkäät lähestymisyritykset.  Perheen painostaessa Clarissaa epämieluisaan avioliittoon tämä kuitenkin karkaa suojelusta tarjoavan Lovelacen matkaan, joka tuntuu olevan ainoana tämän puolella.  Lovelace ei kuitenkaan ole kunniallinen herrasmies, vaan osoittautuu jopa mainettaan pahemmaksi juonittelijaksi.

Lovelace uskoo ensimmäisen rakkautensa tekemän petoksen vuoksi, ettei hyveellisyyttä löydy kenestäkään naisesta, ja tuntuukin kostavan kokemansa vääryyden koko naissukupuolelle.  Lovelacen kieroutunut käsitys rakkaudesta on enemmän hämmästyttävän sinnikästä ja pakkomielteistä halua valloittaa omaksi siveellinen enkeli.  Clarissa on kuin häkkilintu, jonka leijona sieppaa luolaansa.  Suurimmaksi osaksi muuten nimi Lovelace lausutaan "loveless" eli rakkaudeton.  Toisaalta, välillä esiin hiipi pieni epäilys siitä, että ehkä Lovelace todella rakastaa Clarissaa ja haluaa sovittaa tekonsa, mutta ei osaa ilmaista rakkauttaan kuten muut vaan pystyy ainoastaan satuttamaan.

Romaani on kirjoitettu epistolaariseen muotoon, eli se koostuu kirjeistä, joita muun muassa Clarissa ja tämän ystävä Anna Howe kirjoittavat toisilleen.  Tätä ei käsittääkseni ole vielä suomennettu, mutta teksti on enimmäkseen helppolukuista.  Ongelmana tässä on nimenomaan - ei ehkä niin yllättäen - pituus.  Tarina etenee kuolettavan verkkaisesti.  Ajatuksena oli, että lukisin kirjeen tai pari päivässä, mutta tahtia oli pakko kiristää.  Tarina ei yksinkertaisesti tuntunut etenevän yhtään mihinkään, ja halusin silti tietää miten lopussa käy ilman Wikipediasta lunttaamista tai suoraan loppuosaan siirtymistä.

Pidin Lovelacesta tarinan konnana, ja teemat tuntuivat olevan varsinkin loppua kohti aika rankkoja, ainakin alun avioliittohöpinöiden jälkeen.  Clarissa voi ärsyttää joitain puhtoisuudellaan, mutta itse oikeastaan arvostin tämän vahvuutta pitää kiinni omista moraaliperiaatteista, vaikka välillä enkelimäisyys korostuikin liian paljon.  Kirjeromaani antaa myös mahdollisuuden tulkita asioita rivien välistä, koska kaikki sivuhenkilöt eivät saa mahdollisuutta kertoa omia ajatuksiaan.  Sivumäärä kuitenkin syö romaanin hyvät puolet, ja rytmitys on pielessä.  Richardsonilla olisi ollut tarvetta kunnolliselle kustannustoimittajalle.  Aikalaisia pituus ei tainnut suuremmin haitata, koska tämä oli aikoinaan myyntimenestys (lukijat tekivät jopa matkoja kirjan tapahtumapaikoille!), mutta nykyään Clarissa miellyttää tällaisenaan vain harvoja.

Oikeasti sain tämä luettua loppuun jo reilusti viime kuun puolella, mutta vasta nyt innostuin kirjoittamaan arvion.  Näiden päivien aikana sain tietää, että Richard Armitage oli kolme vuotta sitten mukana Clarissa-radiokuunnelmassa.  Kyllähän sitä oli pakko kokeilla, koska kuunnelmia pystyn seuraamaan paljon paremmin kuin tavallisia äänikirjoja.  Kaikki näyttelijät olivat rooleissaan erittäin hyviä, mutta tietenkin Armitage varasti kaiken huomion miellyttävällä äänellään ja eläytymisellään luihun Lovelacen rooliin.  Onneksi kuunnelma tuli mukaan kuvioihin, koska se auttoi ymmärtämään vielä paremmin kirjan perusteemat ja henkilöiden persoonat (myönnän myös vuodattaneeni lopussa pari kyyneltä).  Se tavallaan tiivisti tarinan mukavaksi paketiksi, kun taas kirjan lukeminen tuntui lähinnä siltä, että Richardson oli kehittänyt jonkinlaisen pirullisen väsytystaktiikan lukijan nujertamiseksi.  Silmät lupsuivat moneen kertaan helppolukuisuudesta huolimatta.

Tiiliskivien tarinoihin on mukava uppoutua, mutta rajansa kaikella.  En siis varauksetta suosittelisi tätä kenellekään, mutta jos tarina kuitenkin kiinnostaa, kuunnelma löytyy mm. täältä.  Jos siitä pitää ja rohkeus riittää, niin kai sen jälkeen voi tätä kirjaakin kokeilla.  Näin jälkikäteen ajatellen taisin kuitenkin pitää tästä enemmän kuin miltä lukutilanteessa tuntui, varsinkin kun tässä oli monta päivää aikaa pohdiskeluun ennen arvion kirjoittamista.  Koska kuunnelma oli vähintään neljän tähden arvoinen, mutta itse kirja vain kahden, annan nyt tälle kuitenkin sen kolme tähteä.  Huolimatta puuduttavuudesta pidin kuitenkin kirjan tematiikasta ja henkilöistä, ja sen yllättävästä rankkuudesta kun ottaa huomioon julkaisuvuoden.  Jossain vaiheessa olisi myös tarkoitus katsoa Sean Beanin tähdittämä minisarja, mutta tällä erää jätän tämän melkoisen masentavan tarinan lepäämään ja siirryn toisiin juttuihin.  Älä huoli, Lovelace, tapaamme vielä.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Klassikot