28. lokakuuta 2015

Kotimaan matkaloki: Kotka

Viikko sitten olin viikonloppulomalla, jonka päätarkoituksena oli käydä katsomassa pari näytelmää, mutta siinä sivussa tietysti myös latailla akkuja ja nauttia hyvästä ruoasta. Meri-ilma oli jäätävä, mutta rannikon sää sattui olemaan silti hienon aurinkoinen, eli juuri sopiva puistoissa kävelyyn ja kaupunkiin tutustumiseen.

Merikeskus Vellamon ravintolassa on joka päivä lounastarjoilu. Laadukas kotiruokabuffet, jossa saa todellakin yhdentoista euron hinnalle vastinetta, koska raaka-aineet vaikuttivat tuoreilta ja tiramisukin onnistunutta. Tämä oli itse asiassa ensimmäinen kerta kun syön museossa, joten odotukset ovat tästä lähin kovat.


Kymenlaakson museoon ei tällä kertaa riittänyt aika, koska viihdyin Suomen merimuseossa melkein sulkemisaikaan asti. Tähän aikaan vuodesta museo oli aika tyhjä, joten pääsin kiertelemään lähes hiljaisuudessa. Sisätilat olivat kokonaan tummansiniset ja esineet oli ripoteltu erilaisiin seinillä eroteltuihin soppiin, mistä tuli kivasti merenalaista ja ehkä hiukan salaperäistäkin tunnelmaa. Jotkut esineet oli valaistu siten kuin ne olisivat yhä merenpohjassa. Aihepiirejä riitti meriarkeologiasta ja naisten asemasta merillä aina esihistoriallisiin veneisiin ja laivojen pienoismalleihin asti. Pääsymaksukin oli erittäin kohtuullinen, ja lapset oli otettu hyvin huomioon tarjoamalla mahdollisuuksia esimerkiksi laivanupotuksen pelaamiseen ja erilaisten tehtävien ratkaisuun. Museossa ei ylipäätään ollut pelkästään näytteillä esineitä, vaan vaihtelua oli saatu aikaan esimerkiksi videoiden kautta.



Olen aina halunnut nähdä näitä "merenneitoja", ja törmäsinkin kesällä ihan vahingossa yhteen British Museumissa, mutta en olisi uskonut että Suomestakin näitä löytyy. Olio on samaan aikaan suloinen ja kaamea, mutta alkuperän tarina ei jäänyt valitettavasti mieleen.


Risteilyhytti 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä



Postikorttiseinä, jossa näkyi monta Brahenkadulla asuville turkulaisille osoitettua terveistä. Taustalla erään suomalaisen (tämänkään kohdalla ei nimi jäänyt mieleen) 1900-luvun puolivälissä kuvaama videokooste maailman eri satamista.



Hieman piirteitään kadottanut keulakuva oli silti säilyttänyt mystiikkansa.







Keskuskadun vanhanaikaisen tyylinen elokuvateatteri.


Pyhän Nikolaoksen ortodoksinen kirkko Isopuistossa, jossa oli kivan metsämäinen tunnelma.













Bubbling under
Ravintola Wanha Fiskarin kalabuffet, venesataman markkinat (joilta oli pakko saada matkaevääksi pari Lakumestan pussia ja ruoaksi - yllätys yllätys - kalaa), Arome-kahvilan tiramisukakku ja kahviliköörikonvehdit

27. lokakuuta 2015

Kuolema ilmoittaa lehdessä (Neiti Marple #5) - Agatha Christie (1950)

A Murder is Announced
320 s.
    Vielä kerran ovi avautui, ja rouva Harmon astui huoneeseen. - - -
    "Päivää, neiti Blacklock", hän huudahti säteillen pyöreiden kasvojensa täydeltä. "Enhän ole myöhässä? Milloin murha alkaa?" - - -
Aikaisemmin saapuneet haukkoivat henkeään. Julia tirskahti hyväksyvästi, Patrick veti kasvonsa virnistykseen, ja neiti Blacklock hymyili viimeksi tulleelle vieraalleen.
    "Julian on aivan raivoissaan ettei voinut tulla", sanoi rouva Harmon. "Hän jumaloi murhia. Juuri siitä syystä hän piti niin hyvän saarnan viime sunnuntaina - luullakseni minun ei pitäisi sanoa että se oli hyvä saarna, koska hän on minun mieheni - mutta se oli todella hyvä, vai mitä arvelitte? - niin paljon parempi kuin hänen tavalliset saarnansa.["]

Chipping Cleghornin maaseutukylässä tapahtuu. Paikallisessa sanomalehdessä ilmoitetaan murhan tapahtuvan 29. lokakuuta kello 18.30 Pikku-Paddocksissa, vaikka talon asukkaat eivät itsekään tiedä mistä on kyse. Kyseisenä päivänä paikalle ilmaantuu uteliaita vieraita (vain rouva Harmon myöntää tulleensa murhan takia), ja kun valot sammuvat kuuluu laukauksia. Neiti Marple ilmaantuu myöhemmin näyttämölle ja hiipii huomaamattomana taustalla yhdistellen langanpätkiä toisiinsa, kunnes on aika paljastaa murhaaja.

Tämä on taas yksi niistä Christie-tarinoista, jotka olen nähnyt (laadukkaana!) televisioelokuvana, mutta kuten ennenkin, olin kokonaan unohtanut murhaajan. Muistan kuitenkin elokuvasta tavanomaista jännittävämmän tunnelman. Kirjassa sitä ei niinkään ollut, paitsi ehkä lopussa. Tarina alkoi ehkä hiukan humoristisestikin piikikkäillä mutta lempeillä henkilökuvauksilla, mutta sen jälkeen tunnelma latistui kerätäkseen taas hiukan vauhtia kun murhia alkoi tapahtua. Mitzin läsnäolo hölmönä ja hulluna ulkomaalaisena alkoi jossain vaiheessa tuntua väsyneeltä, varsinkin kun aluksi oli potentiaalia sodan jälkeisen luottamuksen puutteen käsittelyyn, mutta Mitzistä tulikin vain pelkkä naurunaihe.

Mysteeri itsessään oli kuitenkin loistava (vaikkakin vihjeiden ripottelu oli loppua kohden runsaskätistä ja toisteista), ja jälkipuoliskon vauhti lisääntyi vähitellen pakottaen valvomaan yömyöhään ja ahmimaan pikavauhtia viimeiset kahdeksisenkymmentä sivua. Erilaiset sekaannukset ja asioiden paljastuminen aivan toisenlaiseksi kuin mitä luuli ovat lempiasioitani mysteereissä, mutta murhaajan henkilöllisyys vasta saikin vaikuttumaan. Jossain vaiheessa alkoi muodostua kalpea aavistus tapahtumien kulusta, mutta se miten paljastus sitten käsiteltiin, oli taidokasta ja täysin uskottavaa. Ei ole helppoa saada murhaaja vaikuttamaan lähes säälittävältä menetetyltä tapaukselta, josta olisi voinut tulla erilainen toisenlaisilla valinnoilla, mutta samaan aikaan kuitenkin täysin sekopäiseltä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun Christie osoittaa tarkkanäköisyytensä ihmisluonteen suhteen.

Osallistuu haasteeseen: Agatha Christie 125 vuotta

23. lokakuuta 2015

Miniarvioita, osa III

Elizabeth Peters - Curse of the Pharaohs (Amelia Peabody #1) (1981)
Osallistuu haasteeseen: I Spy (Kuninkaallinen arvonimi)
Yhtä hauska ja viihdyttävä kuin ensimmäinen osa, vaikka Amelian elämäntilanne onkin muuttunut ja tällä kertaa kesti hiukan kauemmin päästä tarinaan sisään. Amelian naseva sananvaihto erään henkilön kanssa oli onneksi ennallaan ja kemia oli edelleen käsinkosketeltavaa. Tällä kertaa tosin näiden kova ulkokuori suli pari kertaa ja henkilöihin tuli lisää inhimillisyyttä. Oli myös aika selvää, ettei Amelia tyytyisi muutosten myötä pelkkien teekutsujen järjestämiseen, ja kontrasti tämän ja tyypillisen sankarittaren tapaan jatkuvasti pyörtyilevän Lady Baskervillen välillä saa kenet tahansa valitsemaan Amelian sekä pölyiset kaivaukset. Sivuhenkilöt olivat tällä kertaa ykkösosaa mielenkiintoisemmat, etenkin viinapulloaan rakastava Madame Berengeria, joka pukeutui kuin antiikin egyptiläinen, mutta lievästi sanottuna mauttomammin. Henkilögallerian laajuus myös tarkoitti enemmän vaihtoehtoja murhaajan henkilöllisyydelle, ja vaikka loppuratkaisu ei niin yllättävä ollutkaan, en myöskään pettynyt. Mukana hääri myös Bastet-kissa, joka toivottavasti nähdään vielä myöhemmin.

Sam Shepard - Motellien aikakirjat (1982)
Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Punainen)
Shepard on minulle enimmäkseen tuttu näyttelijänä, ja kirjalliseen uraan tutustuminen alkoi ihan vahingossa eräänä vuonna kirjaston poistomyyntitapahtumassa. Törmäsin siellä tähän kokoelmaan, jonka takakannessa mainittiin elokuvan Paris, Texas (1984) perustuvan osittain kirjaan, eikä siinä sitten muuta tarvittu. Molemmat ovat periaatteessa tunnelmaltaan aika samanlaisia, mutta elokuvan hitaus ja Stantonin mieletön roolisuoritus yhdistettynä juurikin siihen tunnelmaan miellyttivät ehkä vähän enemmän. Teoriassa Motellien aikakirjoissa on paljon hyvää, ja siinä liikutaan amerikkalaisen kulttuurin kiehtovassa sydämessä: hämäriä motelleja jääpala-automaatteineen, kapakoita, viskin hajua, tupakan savua, huoltoasemia keskellä ei mitään jne. Teoksessa on myös paljon omaelämäkerrallisuutta, ja enimmäkseen kyse on hetkistä historiassa selkeiden novellien sijaan. Ehkä olisin sitten kaivannut enemmän juuri sitä tunnelmaan pureutumista.

J. M. Barrie - Peter Pan Kensingtonin puistossa (1906)
Olen suunnitellut lukevani uudestaan Peter Panin (1911), mutta sitä ennen halusin tutustua alkuperäiseen tarinaan, josta kaikki lähti. Peter Pan Kensingtonin puistossa julkaistiin ensimmäisen kerran aikuisille tarkoitetussa The Little White Bird (1902) -romaanissa, jonka jälkeen Barrie käytti Peterin hahmoa joulukuussa 1904 ensi-iltansa saaneen näytelmän päähenkilönä. Näytelmä sai suursuosion ja sitä esitettiin peräti yhdeksän vuotta. Vuonna 1906 Peter Panin alkuperätarina julkaistiin erillisenä teoksena, joka sai nimen Peter Pan Kensingtonin puistossa. Lastenkirja Peter and Wendy, joka tunnetaan nykyään yleisesti Peter Panina, julkaistiin siis vuonna 1911. Äärettömän kiehtovan alkuperätarinan lukeminen antaa varsinaiselle kirjalle syvyyttä ja ehkä myös selittää osaltaan Peterin käytöstä.

Kaikki kirjan lukeneethan tietävät, että Peter asuu Mikä-Mikä-Maassa, mutta ennen sitä tämä oli pieni alaston lapsi Kensingtonin puistossa, jolla oli ystävinään lintuja ja keijukaisia. Puiston kuvaus on viehättävän taianomaista ja mytologia kaikkien vauvojen menneestä elämästä lintuina mielenkiintoinen, mutta vaikutuin erityisesti surumielisyydestä, jonka sävelet kaikuvat Peter Paniin asti. Peterin syyllisyydentunne äitinsä hylkäämisestä, sydämen särkyminen kotiinpaluun mahdottomuudesta ja uuden ystävän (Wendy Darlingin prototyypin) lähtö takaisin oman äidin luo heijastavat varsinaisen kirjan tapahtumia. Entä sitten kaikki ne öisin puistoon kadonneet lapset, jotka Peter hautaa ja joille hän tekee hautakivet? Kaikesta leikkisyydestä ja tähtipölyn tuikkeesta huolimatta Peterin tarina on siis yllättävän synkkä ja masentava, mutta joka tapauksessa erittäin suositeltava. Arthur Rackhamin alkuperäinen kuvitus (painos saatavilla Project Gutenbergista) korostaa mukavasti tarinan tunnelmaa.

André Breton - Nadja (1928)
Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Oranssi)
Surrealismi on yksi suosikkikoulukuntiani niin elokuvissa kuin maalauksissakin. Kirjallisuudessa siihen tutustuminen on jäänyt hieman vähemmälle, joten Bretonin romaani houkutteli viime vuoden kirjamessuilla Turussa (kiitos muuten kustannusyhtiö Sammakolle tällaisten teosten julkaisemisesta, arvostan!). Nadja on lyhyesti sanottuna surrealistinen romanssi, jossa päähenkilö rakastuu Pariisissa nimihenkilöön, jonka olemus syöpyy jokaiseen tämän vierailemaan paikkaan ja tapaamaan ihmiseen. Mustavalkoiset valokuvat kulkevat tarinan rinnalla. Tarina siis lainausmerkeissä, koska käteen jäi lähinnä surrealistista haahuilua ympäri Pariisia. Haahuilu ei periaatteessa haittaa, mutta tällä kertaa koin sen vähän etäännyttävänä. Toisin kuin Roland Toporin The Tenant (1964), Nadja ei erityisemmin jäänyt mieleen. Toki tähänkin mahtui joitain kiehtovia ja hämmentäviä kohtauksia, mutta yleistunnelma ei kuitenkaan ollut muiden surrealismin klassikkojen tavoin aivoja venyttävä ja todellisuutta muovaava.

Rex Stout - Sampanjaa yhdelle (Nero Wolfe #31) (1958)
Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Keltainen)
Uusiin etsiviin tutustuminen jatkuu. Tällä kertaa vuorossa on newyorkilainen orkideoja kasvattava Nero Wolfe, joka yritetään vakuuttaa juhlissa kuolleen Faith Usherin tehneen itsemurhan juomalla myrkkyä. Wolfen apulainen Archie Goodwin oli paikalla, ja tämä on varma että kyseessä oli murha. Wolfe on henkilönä muistettava, joka on tärkeää etenkin tämän tyyppisissä rikoskirjoissa, joissa on lineaarinen ja yksinkertainen juoni ja päätarkoituksena on ratkaista rikos. Wolfe erottuu nimenomaan erikoisuudellaan, samalla tavoin kuin esimerkiksi Hercule Poirot ja neiti Marple. Rikoksen ratkaisua seuraa mielellään, koska teksti on sujuvaa, eikä juonessa ole tyhjää tilaa tai liikaa syyllisen spekulointia. Loppuratkaisukin on tyydyttävä, joten Stoutista taisi tulla taas yksi Agatha Christien rinnalle pääsevä kirjailija, jonka teoksia varaan kevyeen rikoksen nälkään. Molemmissa on niin sanottua vanhan maailman charmia, mutta ovat kuitenkin keskenään tarpeeksi erilaisia. Toivottavasti Nero Wolfeissa hyödynnetään jatkossa New Yorkia tapahtumapaikkana  vieläkin enemmän.

22. lokakuuta 2015

Miniarvioita, osa II

Gill Davies & John Reynolds - Five Hundred Buildings of London (2010)
Melko epäinspiroiva valokuvakirja Lontoon arkkitehtuurista. Kuvien rajaukset eivät ole kaikissa aivan onnistuneita, ja vaikka mustavalkokuvista pidänkin, niin tässä tapauksessa kuvien sävy tekee niistä väljähtäneitä ja yksiulotteisia. Kirjan rakenne taas on epäkäytännöllinen, koska rakennusten lisätiedot oli laitettu kirjan loppuun eikä kuvan yhteyteen. Edestakaisin selailua piti harrastaa aika usein, koska ulkonäön puolesta ei pystynyt päättelemään, millä rakennuksilla oli mielenkiintoinen tarina kerrottavanaan. Nämä pienet historialliset yksityiskohdat olivatkin sitten ihan lukemisen arvoisia, ja muutama rakennus (kuten vaaleanpunainen gotiikan suuntausta edustava talo) tuli lisättyä "pakko nähdä vielä joskus" -listalle. Kokonaisuudessaan laadukasta Lontoo-valokuvakirjaa etsivälle en kuitenkaan tätä suosittelisi.

Scott Wood - London Urban Legends: The Corpse on the Tube and Other Stories (2013)
Kirja lontoolaisista urbaaneista legendoista, joka kuitenkin kärsii toisteisuudesta. Tällaisessa kokoelmassa on myös se ongelma, että kaikki legendat eivät välttämättä kiinnosta niin paljon kuin toiset, joten ne lähinnä silmäilee läpi. Onneksi tarinat on järjestetty suhteellisen järkevästi, joten halutessaan voi siirtyä aihealueesta toiseen. Tässä vaiheessa en enää tarkasti muista sisältöä, mutta historialliset yksityiskohdat ja sanontoihin liittyvät legendat olivat ihan mielenkiintoisia.

Ram Devineni, Vikas K. Menon, Dan Goldman - Priya's Shakti (2014)
Monella tapaa ajankohtainen sarjakuva, joka käsittelee naisten oikeuksia Intiassa. Priya, jota isä on kieltänyt opiskelemasta, joutuu joukkoraiskauksen uhriksi ja tästä johtuen sekä perheensä että yhteisönsä hylkäämäksi. Priya saa kuitenkin apua Parvati-jumalattarelta ja yhdessä he aloittavat taistelun seksuaalista väkivaltaa ja naisten alistamista vastaan. Tarina kuitenkin tuntuu hippusen hätäiseltä sekä pinnalliselta ja tuntuu jäävän ajoittain sanoman jalkoihin. Kuvitus on silti juuri niin hienon värikästä kuin Intiaan sijoittuvalta sarjakuvalta voi odottaa. Sarjakuvan voi lukea ilmaiseksi täällä.

Maiju Lassila - Rakkautta (1912)
Osallistuu haasteeseen: I Spy (Tunne/tuntemus)
Jokin aika sitten aloin lukea enemmän suomalaisia klassikkoja, ja yllätyksekseni löysin niiden joukosta todellisia helmiä (mm. Juhani Ahon ihmiskuvaukset ihastuttivat). Valitettavasti Maiju Lassilan humoristinen romaani rakkaudesta ei ihan tähän joukkoon päässyt. Joitain herkullisia kohtauksia toki oli siellä täällä (esimerkiksi Suomen luonnon kauneuden ihailua pilkattiin kuvaamalla epämääräisiä hökkeleitä), mutta kokonaisuudessaan lukukokemus jäi laimeaksi.

Dante Gabriel Rossetti - The House of Life (1928)
Rakastuin jokin aika sitten Rossettin Christina-siskon Goblin Market (1862) -runoon, ja olin utelias millaista runoutta Dante kirjoitti. Rossettin maalaukset ovat nimittäin ylimaallisen kauniita, mutta prerafaeliittien estetiikantaju ei iskenyt runomuodossa. Tässä kokoelmassa Rossetti kuvailee intiimisuhteita, ja on helppo ymmärtää minkälainen aikalaisten vastaanotto oli, jos eräskin runo kuvaa parin nukahtamista seksin jälkeen. Aistillisuus oli paikoin kaunista ja tyylikästä, mutta loppujen lopuksi purppurainen kirjoitustyyli sekä liiallinen rakkauden ja kauneuden ylistys uuvutti.

20. lokakuuta 2015

Bridget Jonesin päiväkirja (Bridget Jones #1) - Helen Fielding (1996)

Bridget Jones's Diary
271 s.
'You should make the most of being single while it lasts, Bridge,' she said. 'Once you've got kids and you've given up your job you're in an incredibly vulnerable position. I know Jeremy thinks my life is just one big holiday, but basically it's extremely hard work looking after a toddler and a baby all day, and it doesn't stop. When Jeremy comes home at the end of the day he wants to put his feet up and be nurtured and, as I imagine all the time now, fantasize about girls in leotards at the Harbour Club.

Välttelen yleensä viimeiseen asti romanttisia komedioita. Syynä se, että olen niitä jonkun verran nähnyt, joten tiedän mitä kliseitä ja muita ah niin ihania naurettavuuksia on odotettavissa. Sama koskee muita yliromanttisia asioita. Jos haluan luettavaksi jotain kevyttä, turvaudun yleensä lastenkirjoihin tai kauhuun (mieluiten Stephen Kingiin). Kuten kaikessa muussakin, tässäkin tapauksessa on kuitenkin myös poikkeuksia (hyvin harvoja, mutta silti). Kun Harry tapasi Sallyn (1989) ja Notting Hill (1999) (Rhys Ifansin hahmo!) ovat kaksi esimerkkiä elokuvista, jotka eivät ehkä ole suosikkejani, mutta jotka olen nähnyt vähintään pari kertaa. Niissä on ideaa, eikä se idea ole välttämättä se kaikkein siirappisin. Ensimmäinen Bridget Jones -elokuva on myös yksi. Se on hupsu ja maanläheinen niin kuin itse Bridgetkin: tavallinen, ei kiillotettu mallityyppi Pepsodent-hymyllä ja naisen ystävätkin ovat aivan mahtavan suorapuheisia.

En ollut kuitenkaan ikinä tullut lukeneeksi kirjaa, ja ajattelin tilaisuuteni tulleen kun Lontoo-matkani innoittamana oli tavoitteena lueskella mahdollisimman paljon kaupunkiin sijoittuvaa tai siitä kertovaa kirjallisuutta. Ongelmana oli tietysti chick lit -genre, jota olen romanttisten komedioiden tavoin pitänyt ihmissuhdejahkailuineen hyvin luotaantyöntävänä. Tätä ennen olen lukenut yhden (siis kokonaan, joitain olen myös jättänyt suosiolla kesken), ja se oli aikamoista kidutusta. Lukemattomia juonikuvauksia ja arvioitakin olen vilkaissut, mutta mikään niistä ei houkutellut oikeasti tarttumaan kirjoihin, vaan aiheuttivat lähinnä päänsärkyä. En olisi varmaan lukenut Bridget Jonesiakaan, jos en olisi ensin nähnyt elokuvaa. Uteliaisuus kuitenkin vei voiton.

Pitkähkö johdanto, mutta tässä tapauksessa on tärkeää tietää, millaisesta taustasta käsin kirjan luin. Chick lit näyttää luottavan samaistuttaviin henkilöihin ja hauskuuden tunteeseen, sekä tietynlaiseen kuplivaan keveyteen. Samaistuinko Bridgetiin? En todellakaan. Oliko kirja ylipäätään kepeän hauska ja viihdyttävä? Ei oikeastaan. 

En ole samanlaisessa tilanteessa kuin Bridget ja hänen ystävänsä. Olen kyllä sinkku, mutta minulla ei ole statukseni tai suhteessa elävien ihmisten kanssa minkäänlaista ongelmaa. En tunne tarpeelliseksi haukkua miehiä joka ikisessä keskustelussa (jollei sitten ole oikeasti syytä, mutta se pätee silloin myös naisiin). Kirjan naisilla ei tunnu olevan kovin paljon tervettä järkeä. Bridget luottaa sokeasti Danielin flirttailuihin uskoen tämän olevan rakastunut, ja valittaa kun mies ei haluakaan sitoutua. Niin, eihän sillä ole mitään väliä, että Daniel itse asiassa sanoi alussa ihan ääneen, että haluaa pitää vain hauskaa. Kaikilla on omat ongelmansa ihmissuhteissa ja kaikki tekevät myös virheitä, mutta minulla on vaikeuksia ymmärtää, miksi joku haluaa tahallaan ymmärtää toisen väärin ja kaivaa itselleen koko ajan vain syvempää kuoppaa. Jos haluaa selittää itselleen asiat parhain päin eikä pysty olemaan rehellinen itselleen, miksi vaatia sitä muilta?

Bridget on herkkäuskoinen ja vaikuttaa olevan kykenemätön itsehillintään. Kaikilla (myös minulla) on varmasti kyseisiä ongelmia joillain elämän osa-alueilla, mutta viihdynkö sellaisen kirjan parissa, jonka päähenkilön on tarkoitus olla rakastettava katastrofi? Niin, en yksinkertaisesti löytänyt mitään hauskaa Bridgetin haahuilussa, vaan tämä on lähinnä surullinen henkilöhahmo. Kolmikymppinen nainen, jonka elämän täyttää painosta hysterisointi ja neuroottinen analysointi.

Monet (eivätkä ainoastaan naiset) ovat huolestuneita painostaan ja luulevat itsetuntonsa kohoavan taianomaisesti itsestään jos vain vaaka näyttää vähän pienempää lukua (vaikka oikeasti ylipainoa ei olisikaan). Bridgetin ongelmat ovatkin siis varmasti samaistuttavia joillekin (ymmärrettävää, koska kukaan ei halua tuntea olevansa yksin), mutta onko viesti yksinomaan positiivinen? Onko oikein, että annetaan tavallaan lupa pitää itseään hyödyttömänä vetelyksenä tai piiskata itseään tarpeettomasti? Ikuisella dieetillä oleminen tarkoittaa lukujen raapustamista päiväkirjaan, mutta ei oikeasti terveemmän elämän eteen tarvitse jaksaa tehdä mitään? Fielding ei ehkä suoranaisesti anna ohjeita lukijalle, mutta olisin halunnut nähdä Bridgetissä jonkinlaista kehitystä, jotta lukijalle tulisi myös toisenlaista näkökulmaa siihen, millaista elämä voisi toisaalta olla.

Epäsamaistuttavuus ei kuitenkaan osoittautunut ainoaksi ongelmaksi. Olen varmaan ennenkin asiasta maininnut, että pitääkseni kirjasta minun ei tarvitse samaistua henkilöihin, mutta tässä tapauksessa kirjailija on nimenomaan luottanut siihen. Mitä siis kirjasta jää kokonaisuudessaan käteen? Ainakin epäinspiroiva kirjoitustyyli ja hyvin ohuet sivuhenkilöt. Mark on vain epämääräinen varjo jossain taustalla, joka ilmestyy yhtäkkiä deus ex machinan tavoin uudestaan näyttämölle tehdäkseen Bridgetin olon paremmaksi (tosin jatko-osien tapahtumat tietävänä tilanne ei taida juurikaan muuttua Bridgetin hössöttämisen suhteen). Päiväkirjaformaatissakaan ei ole mitään syytä jättää henkilöiden kuvausta puolitiehen.

Pari hyvääkin hetkeä löytyy, joten ei tämä ehkä huonoin lukemani kirja ole. Sellainen ihminen, joka ihailee Joanna Lumleyta ja Susan Sarandonia ei voi olla ihan toivoton yksilö, ja Bridgetin kummipojan syntymäpäivien kuvaus oli hauska. Toivottavasti en itse kyseiseen tilanteeseen ikinä joudu, koska se muistutti lähinnä erästä näkemääni painajaista. Arvostan myös sitä, että Fielding yritti selvästi jotain muuta kuin pinkin glitterin kyllästämää lähestymistapaa tai järjettömän kulutuskulttuurin vahvistamista, mutta itse toteutus olikin sitten ihan toista.

Retan tapaan en pitänyt Bridgetin jatkuvasta itsesäälissä vellomisesta. On ihan ok olla surullinen hyvästä syystä (sekä toivottavaa, etteivät tunteet jää patoutumaan odottamaan jotain hyvin epäsopivaa hetkeä purkautuakseen ulos), mutta sitten on myös säälin kalastelua ja itsetunnon rakentamista muiden mielipiteiden kautta. Väsyn helposti siihen, että tehdään pienestä asiasta suurempi kuin se onkaan. Bridget on kyllä tietyssä määrin topakka, mutta muut luonteenpiirteet eivät iskeneet. Jos samaistuu tähän, niin hyvä vain, mutta jos ei... Tässä on silloin hyvin vähän muuta, johon tarttua.

19. lokakuuta 2015

Teatteriloki: Romeo & Julia, TEHDAS Teatteri (Turku)

Alkuperäinen käsikirjoitus: William Shakespeare
Suomennos: Paavo Cajander
Ohjaus ja sovitus: Merja Pöyhönen
Ohjauksen assistentti: Anna-Kaisa Väänänen
Rooleissa: Sirpa Järvenpää, Toni  Kandelin, Maria-Elina Koivula, Leena Lahikainen, Jaakko Lilja, Niina Lindroos, Nanna Mäkinen, Anna Nekrasova, Alma Rajala, Outi Sippola, Maiju Tainio, Lotta Virtanen

Esitykset: 3.9. - 8.11.2015

Toteutettu yhteistyössä Aura of Puppets -nukketeatteriyhteenliittymän kanssa.

Kokemukseni nukketeatterista on hyvin ohut, jollei olematon. En ole varmaan ainoa, joka on nähnyt lapsena marionetteja tai muita yksinkertaisia nukeilla toteutettavia esityksiä. Pari vuotta sitten tutustuin turkulaisen nukketeatterifestivaalin yhteydessä perinteiseen italialaiseen nukketeatteriin, jonka yksinkertaisen rytmikäs tempo vei mukanaan ja sai myös nauramaan. Turun tämänhetkinen nukketeatterimaailma on saanut runsaasti huomiota, joten nyt päätin vihdoin katsastaa mitä nukettajat saavat aikaan TEHDAS Teatterissa.

Romeo & Julia on toinen osa Shakespearen näytelmien nukketulkinnoista. Verona on muuntautunut tummanpuhuvaksi maailmanlopun kaatopaikaksi ja rujon näköiset alastomat nuket riehuvat synkissä lavasteissa. Nukketeatteria ei ehkä miellä aikuisten taidemuodoksi, mutta nukeilla saa aikaan mitä vain ja kerrottua minkälaisia tarinoita tahansa. Melkeinpä kuin animaatiota livenä.

Lapsille tämä ei tosiaan ole, sillä Romeon & Julian nukkeuniversumissa harrastetaan orgioita, impataan ja biletetään. Julia syventyy kirjaansa, mutta esine on kuin jostain toisesta maailmasta. Jotain suurta ja ihmeellistä, joka ei kuulu kaatopaikkalasten elämään, samoin kuin Julia vaikuttaa yhteisönsä ulkopuoliselta. Tulevaisuus näyttää toivottomalta ja elämä turhalta, mutta pienen hetken ajan Julia pääsee haaveilemaan toisenlaisesta elämästä Romeonsa kanssa. Elämästä, johon ei kuulu alaikäisten tyttöjen myyminen isojen kihojen seksiorjiksi tai vaimoiksi, ja jossa elämyksiä saa huumeiden sijaan rakkaudesta.

Kunpa voisikin sanoa, että tämä todellisuus on vain menneisyyttä tai liioiteltua tulevaisuudennäkymää. Maailmassa on yhä paikkoja, joissa sekä naisten että miesten vaihtoehdot ovat vähäiset. "Oma valinta" on kaukainen ja vieras käsite, tai asia jota käyttämällä voi saada ylleen jopa kuolemantuomion. Yhteisöt, joissa väkivalta arkipäiväistyy ovat kuin toiselta planeetalta, ja niistä pakeneminen on yleensä lähestulkoon mahdotonta. Brasilian faveloita hallitsevat edelleen vapaaehtoistyöstä ja poliisin puhdistuksista huolimatta huumekauppiaat, Etelä-Amerikan machokulttuuri luo kapeat puitteet nuorten elämälle, Venäjällä katulapset elävät yhteiskunnan periferiassa, Thaimaassa lukuisat naiset palvelevat länsimaisia seksinnälkäisiä turisteja jne. Nicaraguan kaatopaikalla asuvat lapset ja nuoret ovat kuin suoraan Romeosta & Juliasta: "[v]iisi vuotta kaatopaikalla asuneen pojan katse on sekoitus epäluuloa, hätää, surua, turhautumista ja toivottomuutta" (Hengissä jätteiden turvin, Maailman Kuvalehti 10/2008).

Johanna Latvalan ja Pia Kaleniuksen lavasteet heijastavat kaikkia näitä harmaan eri sävyjä (mustavalkoinenhan ei maailma tule koskaan olemaan). Jätesäkit rapisevat, impatessa muovikassit leijuvat psykedeelisissä tunnelmissa, sanomalehdet saavat lokkien muodon ja rakastavaiset ovat viimeisessä syleilyssään aaltomaisesti liikkuvan muovin keskellä. Jonna Nykäsen ja Maiju Tainion puvustuksen, Antti-Juhani Mannisen musiikin ja Jarkko Forsmanin valosuunnittelun kautta tunnelma vaihtelee uhkaavasta rauhalliseen.

Näinä tasapainottavan rauhallisina hetkinä saa hieman hengähtää ja toivo herää rakastavaisten tulevaisuudesta, mutta on pakko pysähtyä myös ihailemaan produktion käsityötä. Heini Maarasen nuket heräävät uskomattoman hyvin eloon taitavien nukettajien ansiosta, ja välillä luulin näkeväni näkyjä kun ilmeet näyttivät muuttuvan. Näköharhaa se kuitenkin vain oli, mutta nukeista näkyi joka tapauksessa miten paljon vaivaa niiden tekemiseen oli käytetty aikaa. Tuli sitten TEHDAS Teatterin kotoisaan ympäristöön vain nauttimaan hyvästä esityksestä, kadottamaan itsensä hetkeksi arjen rutiineista tai pohtimaan maailman tilaa esityksen jälkimainingeissa, jokaisesta nuken takana olevasta esiintyjästä näkee miten palavasti nukketeatteriin Turussa suhtaudutaan. Odotan innostuneesti mihin Shakespearen näytelmään seuraavaksi pureudutaan.