11. maaliskuuta 2016

Hollywood Monster: A Walk Down Elm Street with the Man of Your Dreams - Robert Englund & Alan Goldsher (2009)

298 s.
"Once a psychiatrist wrote me. He had a young patient who had heard of Freddy Krueger and was having nightmares about him. I really wanted to help, so I got in touch with Robert and asked if he would say a few words to the kid into a vidcam. Not only did Robert do that, but he did it while he was being put into, and then out of, his Freddy makeup, describing each step of the way how Freddy was nothing more than latex and glue, and nothing to be worried about." 
- Wes Craven

Luulen nähneeni Robert Englundin ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuotta sitten, kun Masters of Horror -antologiasarja esitettiin Suomen televisiossa (rakastan muuten antologioita; elokuva tai tv-sarja, on aina yhtä jännittävää nähdä kuinka seuraava osa on toteutettu ja mikä sen tarina on). Siinä hän tulkitsi antaumuksella seremoniamestaria yökerhossa, jossa kuolleet stripparit tanssivat lavalla. Tuolloin olin kyllä kuullut hepun maineesta, mutta vasta muutama päivä myöhemmin katsoin sen kuuluisan Painajainen Elm Streetillä (1984) -elokuvan. En vaikuttunut, mutta en ollut vielä siinä vaiheessa kova kauhufani, joten tietoa kauhuelokuvan historiasta ja siitä, mille alueelle Elm Street siinä sijoittuu ei ollut.

Sen jälkeen olen katsonut vain kaksi Englundin elokuvaa, Urban legend - kauhutarinoita (1998) ja Oopperan kummitus (1989), joista kumpikaan ei todellakaan ollut asteikon kärkipäässä, mutta Englundin roolisuoritukset ja omistautuminen jäivät mieleen. Jälkimmäinenkin näkyy kilometrien päähän, ja muistelmat osoittivat aavistukseni oikeaksi: Englund hyväksyy ainoastaan mielenkiintoisimmat käsikirjoitukset, eikä välitä elokuviensa rahallisesta menestyksestä, voittavatko ne palkintoja tai saavatko kriitikot puolelleen. Hän vaikuttaa tyypiltä, joka aidosti kunnioittaa kauhua ja panee peliin aina sata prosenttia, mutta arvostaa myös uskollista fanikuntaansa (en edes muista, kuinka monta kertaa olen kuullut, kuinka mukava ja lämmin hän on kasvokkain tavattuna). Joskus on vaikeaa nähdä julkkiksen korrektin ulkokuoren taakse, mutta Englund on yksi niistä harvoista, joiden uskon olevan yhtä mukava kuin miltä vaikuttaa. Saat sen mitä näet, ilman teeskentelyä.

Muistelmien sävy on hyvin epämuodollisen keskusteleva, koska haamukirjoittaja Alan Goldsher kirjoitti teoksen Englundin sanelujen pohjalta, mutta lähestymistapa sopii tämän tyyliin. Englundilla on loistava huumorintaju ja tätä lukiessa tuntui siltä, kuin istuisi dinerissa ja söisi pannukakkuja, joisi kahvia ja kuuntelisi kertomuksia hänen seikkailuistaan. Likapyykkejä tai juoruja tästä ei kuitenkaan löydy ja suurin osa yksityiselämästä on jätetty pois, mitä kyllä kunnioitan (oma valintahan se kuitenkin on mitä muistelmiin laittaa, vaikka häpeän myöntää pitäväni joskus elokuvamaailmaan liittyvien törkyjuttujen lukemisesta). Tulisi myös muistaa, että koska muistelmat ovat Robert Englundin, niin kirja tosiaan keskittyy nimenomaan tämän uraan kokonaisuudessaan, ei vain Freddyyn (vaikka kansikuva muuta väittäisikin).

Kirjassa on aika paljon toistoa Englundin maskeerausvalitusten suhteen ja luonnollisesti painopiste on (niin ainakin kuvittelen) hänen lempiprojekteissaan, mutta ehkä jälkimmäinen onkin odotettavissa kun tilaa on rajallisesti. Paksu tiiliskivi ei olisi ollut niin houkutteleva, vaikka olisin silti mielelläni nähnyt hieman syvemmälle menevää pohdiskelua elokuvateollisuudesta kauhunäyttelijän näkökulmasta. Niin, en ehkä täysin rakastunut muistelmiin, mutta on tämä kuitenkin jokaiselle kauhufanille lukemisen arvoinen (eikä haittaa, jos Elm Street ei ole tuttu), vaikka sitten lukisikin tämän vain 'kuullakseen' Englundin äänen.

Suurin osa tarinoista ovat viihdyttäviä, ja on aina yhtä mielenkiintoista tietää mitä kulissien takana tapahtuu. Esimerkiksi voi sanoa nauttineensa legendaarisen Roger Cormanin kanssa työskentelystä, mutta vasta kun kertoo, miten aamiaiseksi, lounaaksi ja päivälliseksi tarjottiin kuvauspaikalla vain maapähkinävoi-hillovoileipiä ja pukuhuoneissa oli vain muovituolit, niin siitä saa jonkinlaisen käsityksen Cormanin säästeliäisyydestä (ohjaaja oli siis kuuluisa kengännauhabudjeteistaan, mutta esimerkiksi Edgar Allan Poe -filmatisoinnit onnistuivat tästä huolimatta erinomaisesti).

Tunsin myös pienen kateuden piston sydämessäni, koska Englundin lapsuus oli positiivisella tavalla elokuvateollisuuden ympäröimää. Clark Gableen saattoi törmätä ruokakaupassa, sukulaissedät päästivät vierailulle tv-sarjojensa lavasteisiin ja RKO:n ulkokuvauspaikka, jossa cowboystuntmiehet putoilivat hevosten selästä, näkyi lapsuuskodin takapihalta. On mielenkiintoista, miten Englundin vanhemmat veivät hänet katsomaan pelottavia aikuisten elokuvia, jotka sitten pysyivät matkassa sen verran hyvin, että huolimatta kausista surffaajana ja klassisesti kouluttautuneena teatterinäyttelijänä Englund kiinnostui lopulta kauhuelokuvista ja kasvoi suoranaiseksi ikoniksi. Musikaalifanina oli mukava huomata, että moderni musikaali (Stephen Sondheimin Company) sai hänet ymmärtämään, että taide voi olla samaan aikaan sekä suosittua että merkityksellistä. Olisinpa nähnyt Englundin Juudaksena Godspellissä. Ehkä sitten tulevaisuudessa yksi aikakoneen matkakohteista?

Suomalaisväriäkin yllättäen löytyi: en ollenkaan ole tajunnut, että Renny Harlin ohjasi yhden monista Freddy Krueger -jatko-osista! En ole fani, mutta Englundilla oli vain positiivista sanottavaa hänen vaatimattomuudestaan ja tarkkanäköisyydestään (ja huomautti, miten Harlin näytti viikingiltä pitkien vaaleiden hiustensa kanssa). Joka tapauksessa, haluan nähdä vielä uudestaan Kruegerin hiippailemassa ympäri Desilu-studiota (joka, hassua kyllä, oli I Love Lucy -sarjan kuvauspaikka), joten aion piakkoin katsoa Elm Streetin uudestaan. Ehkä vielä tänään, on jo pimeä. Tosin ei parane ajatella sitä tarinaa, miten elokuvan konsepti sai alkunsa. Aika hemmetin pelottavaa. Onneksi asun kerrostalossa.

__________

Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Elämäkerrat ja muistelmat)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti