31. heinäkuuta 2017

Klassikkohaaste, osa 5: David Copperfield - Charles Dickens (1849)


Tämän kirjan sivujen asiana on osoittaa, tuleeko minusta elämäni sankari, vai saavuttaako joku muu sen aseman. Aloittaakseni elämäkertani elämäni alusta mainitsen, että synnyin (kuten minulle on kerrottu ja kuten uskon) eräänä perjantaina kahdentoista aikaan yöllä. Kellon lyöntien ja minun parkumiseni havaittiin kajahtavan ilmoille yhtaikaa.

Kymmenen vuoden ajan tämä paksukainen on möllöttänyt kirjahyllyssäni näyttäen surulliselta ja yksinäiseltä jossain kynsilakkojeni takana, odottaen tyynesti ja kärsivällisesti, että nostaisin sen vielä joskus piilostaan. Vaikka Dickens on yksi lempikirjailijoistani, David Copperfield oli aina hänen tuotannostaan vähiten houkuttelevin sekä juoneltaan että muuten. Aloin menettää toivoni, että jaksaisin tarttua toimeen. Copperfieldin tarinassa on samankaltaisuuksia Dickensin oman elämän kanssa ja oli ilmeisesti myös tämän oma suosikki, mutta miksi juuri tästä romaanista pitäisi välittää?

Vastaus: koska se on Dickensiä. Alkuun sitä katsoo tuskastuneena sivumäärää (omassa suomennetussa painoksessani 1036) ja kyntää muutaman ensimmäisen kappaleen varmana siitä, ettei koko hommasta tule ikinä mitään. Voisi vain luovuttaa ja lukea sarjakuvan tai jotain. No, Richard Armitagen lukeman äänikirjan kanssa luovutinkin, koska huolimatta tämän hienosta eläytymisestä en vain päässyt tunnelmaan yhtä hyvin kuin paperikirjan kanssa.

Sitten alkaa tapahtua jotain taianomaista. Alat päästä tekstiin sisälle. Sitä melkein alkaa puhua hahmoille, varoittaa, onnitella, itkeä kun joku epäonnistuu tai menettää jonkun. Tapahtuu kiintymistä. Copperfieldissä on uskomaton kavalkadi mielenkiintoisia hahmoja, mutta se ei itsessään riitä. Niin kuin monissa muissa romaaneissaan, Dickens on taitava herättämään eloon hahmonsa.

Davidin eksentrinen isotäti, Betsey Trotwood, vihaa aaseja ja on hieman temperamenttinen, mutta kun on rehellisyyden ja suoraselkäisyyden aika, hän laukoo totuuksia hämmästyttävän suorapuheisesti ja ymmärrettävästi antaa kärsimyksestä vastuussa olevien ihmisten kuulla kunniansa. Teräsrouva ja pohjimmiltaan luotettava, ja ansaitsee ehdottomasti kyräillä Betsey Trotwood -pubin asiakkaita.

Spektrin toisesta päästä löytyy Uriah Heep (joka pohjautuu todennäköisesti kirjailija ja väärentäjä Thomas Powelliin), kaksinaamainen näätä, manipuloiva typerys, jolla on pokkaa teeskennellä kuin olisi vain köyhä ja säälittävä otus, vaikka juonittelee toisten pään menoksi. Heepin vilpillisyys ja tyhjä mielistely tekevät tästä yhden ikimuistoisimmista antagonisteista Dickensin maailmassa.

Sitten löytyy tietenkin vielä pakkomielteinen kirjeiden kirjoittaja ja luottoja haaliva Wilkins Micawber (esikuvanaan Dickensin isä), Copperfieldin ankara isäpuoli Edward Murdstone, komea ja pidetty mutta loppujen lopuksi petollinen ja selkärangaton James Steerforth, ahkera ja kunniallinen Tommy Traddles, kaunis ja lapsellinen mutta itsestään yllättävän tietoinen Dora Spenlow (jonka uskotaan olevan Dickensin nuoruuden rakkaus) jne. Kaikki nämä ilmestyvät esiin Copperfieldin muistoista osana tämän elämäntaipaleen suruja ja menestystä, läpi hyvän ja pahan, mutta mitä enemmän hahmojen kanssa viettää aikaa, sitä vahvemmin ne muuttuvat lihaksi epäselvästä menneisyyden sumusta.

Jopa pienistä pienimmät varjoissa pysyttelevät sivuhenkilöt kuvataan tinkimättömällä tarkkanäköisyydellä. Erityisesti Martha jää mieleen: nuori nainen on vajonnut alas skandaalinkäryisen menneisyytensä takia, mutta suoraa selitystä ei hänen teoilleen anneta. Monet Marthan kaltaiset vaelsivat viktoriaanisen Lontoon katuja, mutta oli Martha sitten antautunut prostituutiolle tai ei, hän osoittaa olevansa hyväntahtoisempi kuin monet muut hahmot.

Huomattavaa on myös se, miten kaikki hahmot (ehkä Heepiä lukuunottamatta) ovat elämänmakuisia kaikkine virheineen ja hyvine hetkineen. Jopa itse Copperfield, jonka kokemukset ja urakehitys heijastavat Dickensin elämää, ei näyttäydy kylmän sankarillisessa valossa, vaan ihmisenä, joka on tietoinen omista heikkouksistaan ja katuu joitain (mahdollisesti jopa loukkaavia) päätöksiä, joita on elämänsä varrella tehnyt.

Kun on viettänyt niin paljon aikaa näiden ihmisten kanssa, on ymmärrettävää, ettei halua päästää irti. Kun käänsin viimeisen sivun ja luin viimeiset sanat, olo oli tyhjiin puserrettu (okei, ehkä itkinkin hieman). Mitäs nyt sitten? Näin pitkä romaani, jossa on hervottomasti hahmoja, ei aina välttämättä osoittaudu ajan ja panoksen väärtiksi, mutta kun toteutus on hyvä, tarina pysyy ikuisesti mielessä. Dickens kirjoittaa kiehtovasti, eikä tämä näy missään muussa kohtauksessa niin hyvin kuin myrskykohtauksessa. Totta kai kerronnassa on karikoitakin, mutta niitä löytyy väistämättömästi muistakin romaaneista. Kuten sen päähenkilö, David Copperfield ei ole täydellinen, mutta se on mukaansatempaava, palkitseva, kaunis ja maailman parasta seuraa.

David tuntui ystävältä, ja kaipaan jo kaikkea tätä. Kuten kaiken muunkin kohdalla, loppu on vääjäämätön, mutta toisin kuin oman elämän, Davidin elämän voi elää koska tahansa uudelleen.

__________

Suomentaja:  J. Hollo
Klassikkohaasteen kooste Tekstiluola -blogissa

28. heinäkuuta 2017

The X-Files: Cold Cases - Joe Harris, Chris Carter et al. (2017)


Nyt vaihteeksi jotain erilaista, eli sukellus äänikirjojen maailmaan. Cold Cases oli David Copperfieldin lisäksi toinen Audible-kirja, jonka hankin ilmaiseksi krediitillä. En edes muista, minkä ostin ensin, mutta palautin sen salamannopeasti nähtyäni tämän. Olen ollut erittäin nuoresta iästä lähtien Salaiset kansiot (1993-) -fani, joten olihan tätä nyt ihan pakko kokeilla (ja koska hei, se oli ilmainen). Sarjakuvat eivät ole tuttuja, koska vaikka olen antaumuksella lukenut Buffyn jatkoa, en ole jostain syystä ollut innostunut Salaiset kansiot -jutuista kirjoitetussa muodossa.

Äänikirja kuitenkin kiinnosti jo ihan senkin takia, että Duchovny ja Anderson ovat mukana. Cold Cases (jatko-osa, Stolen Lives, ilmestyy lokakuussa) on siis edellä mainittujen Joe Harrisin sarjakuvien äänikirjaversiointi, ja sen menestyksen salaisuutena on se, että tarinaa on lähestytty radiokuunnelmana eikä normaalina äänikirjana. Tuotanto on äänitehosteineen erinomainen, mutta formaatti tietysti pakottaa dialogiin vähän kömpelyyttä, koska kuuntelija täytyy tehdä tietoiseksi siitä, mitä hahmot näkevät edessään tai koska esim. joku ottaa osumaa luodista. Normaalissa äänikirjassa tämä ei olisi ongelma, mutta tarina ei toisaalta heräisi samalla tavalla eloon.

Tätä ei voisi kuvitellakaan ilman Duchovnya ja Andersonia, mutta muitakin tuttuja ääniä on saatu mukaan tuomaan aitoutta. Näytteleminen on paikoin hieman hapuilevaa, mikä todennäköisesti johtuu siitä, että tilanteisiin reagoiminen livenä kuvauksissa on erilaisempi kokemus kuin pelkän dialogin lukeminen, mutta kaiken kaikkiaan näyttelijät (myös pienimpien sivuosien esittäjät) suoriutuvat hommastaan hienosti. Jännittävät kohtaukset tuntuvat jännittäviltä, fanien rakastamaa huumoria löytyy jne.

Ostaisinko tämän normaalihintaisena? Luultavasti en, mutta se johtuu siitä, etten ylipäätään maksaisi mistään äänikirjasta melkein 30 dollaria (enkä itse asiassa paperikirjastakaan, jollei se ole jokin erityinen aarre). Cold Cases on joka tapauksessa kiva herkkupala sarjan faneille, ja se myös täyttää muutaman pienen aukon X-Files-maailmassa ja hieman laajentaakin sitä. Kesto on vain hieman yli neljä tuntia, joten se on mahdollista kuunnella päivässä, mutta itse säästin jaksot pitämään seuraa kesäisillä pyörälenkeilläni.

Muutin nyt Audible-jäsenyyteni kevytjäsenyydeksi, eli maksamalla kymmenen dollaria seuraavasta vuodesta (!) sain pitää tähän mennessä kerätyt krediitit ja ostetut kirjat. Krediittejä ei tänä aikana saa uusia, mutta kirjoja saa ostaa, ja todennäköisesti tulen sortumaan johonkin. Alien-ihanuuksia esimerkiksi löytyy useita (Rutger Hauer!), ja mikä sopisikaan paremmin "alukseni" lukon avaimessa killuvaan avaimenperään kuin Alien-tarinan kuuntelu?

PS. Tästä lähin yritän elävöittää postauksiani enemmän kuvilla, koska pelkät kirjankannet alkoivat tylsistyttää. En kuitenkaan ota tätä mitenkään hirveän vakavasti, eli jos johonkin postaukseen en löydä inspiraatiota, niin annan olla. Yritän myös kesän aikana vihdoin saada ulkoasun kuntoon, koska päässäni on muhinut sitä varten jo monta kuukautta eräs idea, mutta vaihdoksesta ilmoitan sitten aikanaan blogin Facebook-sivuilla.

23. heinäkuuta 2017

Naistenviikko: Muumien kanssa Rivieralla


Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi emännöi taas naistenviikkohaastetta, johon minäkin pääsin sittenkin mattimyöhäisenä osallistumaan.

Viikon kunniaksi nostan esille teoksen Tove Janssonilta, joka on tietysti yksi lempikirjailijoistani, mutta joka oli myös yksityiselämänsä puolesta mielenkiintoinen ja inspiroiva ihminen. Tavoitteena on lukea jossain vaiheessa Janssonista jokin elämäkerta, koska en tiedä tästä läheskään tarpeeksi, mutta vielä tässä postauksessa olen kiinni iki-ihanissa muumeissa. Kirjat on luettu (ja omaksi ostettu, niin kuin osa varmaan Instagramista huomasi), mutta (kaikki kymmenen) sarjakuva-albumia odottavat vielä pöydällä lukuvuoroa. Näin kesän kunniaksi aloitin kuitenkin sarjakuviin tutustumisen elokuvaksikin päätyneestä Muumiperhe Rivieralla -tarinasta, joka on julkaistu erillisenä kirjasena.

Hyppäsin muutama päivä sitten pyörän selkään aamuneljältä ja polkaisin Ruissaloon. Peurat hyppivät pusikoissa ja katselivat varovasti vierasta kulkijaa, golfkentällä pari jänistä nauttivat aamusumusta, varis kellahti hiekkalinnakinastelun tuoksinassa vallihautaan ja räpiköi siellä hetken takkuinen vatsa taivasta kohti, joutsenpariskunta kellui hiljaksiin auringonnousun vaaleanpunaiseksi ja keltaiseksi värjäämässä vedessä.

Hiekassa tepsuttelevat jalat, laineiden liplatus, upean värinen taivas ja täydellinen hiljaisuus. Jäätyneistä varpaista huolimatta oli aika täydellinen hetki ottaa repusta esiin sarjakuvat sekä eväsleivät ja uppoutua muumien maailmaan.

Tarina alkaa siitä, kun Niiskuneiti lukee Rivieran loistosta ja saa Muumipapankin innostumaan. Muumimamma suostuu lähtemään, koska ajattelee heidän viihtyvän kotona paremmin kotiinpaluun jälkeen. Niin se aika monella meneekin. Arki maistuu erilaiselta ja virkistää eri tavalla, kun on päässyt lataamaan akkuja toisiin maisemiin. Miten käy muumien?

Niiskuneiti on taas sokaistunut kaikesta kauniista. Vaikka Audrey Glamour ajaa Rivieralla melkein muumien päälle, Niiskuneiti ei näe muuta kuin Glamourin upean ulkonäön ja filmitähtihohdon. Kalliit bikinitkin pitää saada, ja nopea keino tähän on tietenkin pelailla vähän uhkapelejä. Muumipeikko taas haikailee mustasukkaisena Niiskuneidin perään, eikä ymmärrä, miksi Niiskuneiti kaunistautuu nyt muita kuin häntä varten. Muumipappa innostuu vähän liikaakin iloliemistä, ja norsuveistos johtaa lopulta noloon tilanteeseen.

Muumien kohellus snobien kansoittamassa Etelä-Ranskassa on huvittavaa ja virkistävää, vaikka aluksi olikin outoa nähdä muumit muualla kuin tutussa ja kotoisessa Muumilaaksossa. Jansson onnistuu myös hyvin hienovaraisesti naureskelemaan rikkaiden oudolle mielenlaadulle. Muumien kohellus näyttäytyy eksentrisenä, kun heidän luullaan olevan rikkaita, mutta totuuden tultua ilmi kiinnostus häviää kuin savuna ilmaan. Köyhyyden jalostava vaikutuskaan ei taida ihan pitää paikkaansa, kun eräs miljonääri haluaa kokeilla nälkätaiteilijan uraa. Veneen alla nukkuminen ei taida olla miesparan mielikuvien mukainen elämäntapa, ja viinikin on oikeasti halpaa.

Varsinaisen Janssonin sarjakuvan lisäksi luin elokuvan käsikirjoitukseen perustuvan kirjan ja katsoin kotona Hanna Hemilän ja Xavier Picardin ohjaaman elokuvan. Kirja vaikutti lähinnä hätäiseltä elokuvaa ja alkuperäisen sarjakuvan ruutuja yhdistävältä kyhäelmältä, joka ei taida oikein kiinnostaa muita kuin lapsia ja elokuvasta pitäneitä. Sarjakuva päättyy vihreävetisen uima-altaan ja ruusun terälehdillä maustetun samppanjan perään haikailuun, kun taas kirjassa koko muumiperhe asettuu tyytyväisenä arkisiin askareihinsa ja rauha palautuu Muumilaaksoon. Elokuvaan on tämän lisäksi lisätty vielä outoa säätöä merirosvojen kanssa.

Vaikka pääidea ja suurin osa tapahtumista olivat samanlaisia, oli tietenkin Janssonin alkuperäisessä sarjakuvassa ehdottomasti sitä taikaa, jota tältä tarinalta hain (huolimatta siitä, että elokuvassa oli viehättävä tunnelmaan sopiva musiikki ja värit huokuivat etelän lämpöä).

Oli myös mielenkiintoista huomata, miten Muumimamman ja Niiskuneidin erilaisiin asioihin keskittyminen erottui vielä selkeämmin epätavanomaisessa ympäristössä. Muumimamman huolehtiva kotiäidin rooli säilyy jopa veneen alla asuessa, Niiskuneidin shoppailu ja haihattelu puolestaan sopivat enemmän Rivieran meininkiin. On kuitenkin huomattava, että Niiskuneiti ansaitsee omat rahansa, vaikkakin uhkapelaamalla, ja saa sen vuoksi pelastettua koko perheen pinteestä.

Entäs sitten se Riviera? Ihanat maisemat, aurinko, hieno arkkitehtuuri. Siinäpä mukavan loman perusainekset. Ei Ruissalokaan tietenkään huono paikka ole viettää heinäkuista arkiaamua.


30. kesäkuuta 2017

Salainen puutarha - Frances Hodgson Burnett (1911) + Ajattomia satuja ja tarinoita -haastekoonti

The Secret Garden
306 s.
The Secret Garden was what Mary called it when she was thinking of it. She liked the name, and she liked still more the feeling that when its beautiful old walls shut her in no one knew where she was. It seemed almost like being shut out of the world in some fairy place. The few books she had read and liked had been fairy-story books, and she had read of secret gardens in some of the stories. Sometimes people went to sleep in them for a hundred years, which she had thought must be rather stupid. She had no intention of going to sleep, and, in fact, she was becoming wider awake every day which passed at Misselthwaite.

Salainen puutarha on yksi lastenkirjallisuuden tunnetuimmista ja rakastetuimmista klassikoista, enkä pane yhtään vastaan. Ymmärrän hyvin, miksi Maryn kasvutarina ihastuttaa. Maryn elämän alkutaipale Intiassa ei ole kaikkein auvoisin. Tytön vanhemmat eivät huomioi lastaan, joten palvelijoiden vastuulle jää tämän kasvatus, mutta se jää retuperälle, joten Marysta tulee itsekäs ja suoraan sanottuna ärsyttävä.

On kuitenkin hyvä ymmärtää, että jos ei koskaan opeteta, ettei aina saa mitä haluaa, niin asennevammahan siitä tulee. Toisten tunteiden huomioon ottaminen jää vieraaksi, eikä oma onnellinen asema merkitse mitään, vaan toisia on ikään kuin lupa kohdella kuin roskaa. Ei ole lapsen vika, jos vanhemmat eivät osaa tai tajua. Pettymysten käsittely pitää opetella jo alusta lähtien, eikä tämän ymmärtämiseen tarvita omia lapsia.

Mary saa kuitenkin mahdollisuuden muuttua, kun hän jää koleran takia orvoksi ja saa lopulta kodin yorkshirelaisesta Misselthwaiten kartanosta. Ystävällinen Martha-piika ei anna happamen tytön lannistaa, ja kun Mary saa kuulla salaisesta puutarhasta, joka on monia vuosia sitten lukittu ja avain haudattu, Mary alkaa kuumeisesti etsiä paikkaa. Pikkuhiljaa raikas ilma ja kartanon mielenkiintoiset ihmiset alkavat muuttaa tytön luonnetta, ja salaperäinen öinen itku tuo Maryn päiviin jotain, mikä muuttaa täysin siinä mukana olevien elämän.

Vaikka en itse puutarhaihminen olekaan (ja siten puutarhakuvaukset tai kukkienkasvatuspuheet eivät kiinnostaneet), arvostan luontoa äärettömän paljon. Salainen puutarha on kirja, joka ei saarnaa, mutta on selvää mitä mieltä Burnett on maalaisilmasta. Tosin positiivisen ajattelun voima ei taida ihan niin tehokas olla, mitä tässä annetaan ymmärtää. Hieman jäi häiritsemään taikaosuus ja lääketieteen vähättely, sekä samoin Intian jatkuva kritisointi. Englannin maalaisilma on eittämättä raikas, mutta ei se nyt todellakaan maailman ainoa vaihtoehto ole.

Salainen puutarha on kuitenkin miellyttävälukuinen, hyväntuulinen, lämminsydäminen, vilpitön, ehkä hyvällä tavalla vähän siirappinenkin ja tosiaan onneksi saarnoista vapaa. Hienoja kuvituksiakin löytyy vaikka millä mitalla, mutta valitettavasti lukemassani painoksessa Robert Ingpen saa terveetkin ihmiset näyttämään hapsutukkaisilta ja haudasta nousseilta.

Ehkä tärkein opetus, jos sellaisen haluaa tästä etsiä, on rakkauden tärkeys. Rakkaus puolisoon on tietysti ihan kiva juttu, mutta sitä ennen rakkaus kohdistuu muihin ihmisiin tai asioihin, ja se on kaiken alku. Aina ei voi ajatella positiivisesti, eikä positiivinen ajattelu ratkaise kaikkea, mutta peruskunnioitus ja rakkaus elämää kohtaan tekevät kaikkien elosta tällä pallolla vähän helpompaa, koska ne saavat huolehtimaan ympärillä olevista asioista. Kannattaa myös muistaa, että kun kunnioittaa ja rakastaa terveellä tavalla myös itseään, on helpompaa siirtää tunne myös muihin ja ymmärtää muita kanssaihmisiä.

__________

Tähän päättyy Kirjojen pyörteissä -blogin Ajattomia satuja ja tarinoita -haaste. Vähän jäi harmittamaan, etten ehtinytkään lukea enempää, mutta toisaalta tapanani on ollut ennen haastettakin lukea aina silloin tällöin lastenkirjallisuutta, enkä aio koskaan luopua tavasta. Blogini ikuisuushaasteessakin on vielä tyhjiä kohtia, joten toivottavasti pääsen pian täydentämään niitä. Joitain lastenkirjoja nostan esille myös Uudelleen luettua -haasteen merkeissä, koska haaveilen esim. H. C. Andersenin satujen uusintaluvusta. Tällä kertaa kuitenkin tämän haasteen osalta saldoni jäi kolmeen. Kaikista pidin, vaikka mikään niistä ei ihan saavuttanutkaan sydäntäni.

Karhu nimeltä Paddington (Paddington #1) (1958) - Michael Bond
Salainen puutarha (1911) - Frances Hodgson Burnett
Kaukametsän pakolaiset (Kaukametsä #1) (1979) - Colin Dann

28. kesäkuuta 2017

Kaukametsän pakolaiset (Kaukametsä #1) - Colin Dann (1979)

The Animals of
Farthing Wood
303 s.
You domesticated creatures are blinded by humans' generosity. They feed you, groom you, give you a home. You don't notice their faults. Now we wild animals are different. We observe human ways from a distance, and we understand them better. Animals, and their needs, are of little consideration when they conflict with their own. That's always been the way of it, and it won't alter.

Kun olin lapsi, Kaukametsän pakolaiset oli yksi suosikkisarjoistani. Jumitin uskollisesti sohvalla aina uuden jakson tullessa televisiosta. Sarja on kuitenkin siitä erityinen, että se ahdisti välillä suunnattomasti (enkä ole ainoa, jolle se on tästä syystä jäänyt mieleen). Vaikka tapahtumien tarkka kulku sinänsä on jo unohtunut suurimmaksi osaksi, en ole ikinä unohtanut sarjan aikaansaamia tunteita. Välillä olin suunnattoman raivoissani ihmisten typeryydestä, välillä itkin lempihahmojen kuolemaa. Parista kohtauksesta järkytyin oikein kunnolla.

Rekisteröin vasta jokin aika sitten, että sarja perustuu kirjaan. Aluksi olin innoissani, mutta muutaman sekunnin päästä mietin onko minusta siihen. Entä jos silmät putoavat päästä kaikesta itkemisestä tai masennun kuukaudeksi eteenpäin?

Noh, hengitin syvään ja päätin rohkaistua.

Juonihan tässä on hyvin simppeli: Kaukametsää aletaan tuhota, joten siellä asuvat eläimet päättävät lähteä yhteiselle pakomatkalle kohti White Deer Park -luonnonsuojelualuetta, josta sieltä palannut rupisammakko innokkaasti kertoo. Koska Kaukametsän pakolaiset kuuluu seitsemänosaiseen Kaukametsä-sarjaan, voi tästä päätellä eläinten pääsevän määränpäähänsä. Juju onkin siinä, mitä matkan varrella tapahtuu. Pääsevätkö kaikki yhtenä kappaleena perille?

Täytyy sanoa, ettei kokemus ollut yhtä tunteellinen kuin animaation kanssa. Eräs verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi syöpynyt kohtaus, jonka muistan myös sarjasta parhaiten, sai hetkeksi hätkähtämään, mutta vain koska muistin miltä se näytti sarjassa. Kaikki eläimet ovat tietysti erilaisia käytökseltään ja asenteeltaan, mutta koin saavani otteen ainoastaan niin sanotuista johtajaeläimistä ja ehkä niiden lisäksi kyykäärmeestä. Tämän vuoksi jännitystä ei ollut nimeksikään. Moottoritien ylitys sai sentään vähän sydämen pamppailemaan.

Jännitystä tärkeämpi osa-alue onkin mielestäni sen todistaminen, miten eläimet ylittävät esteitä yhteistyöllä ja lupaavat olla satuttamatta tai syömättä toisiaan pakomatkan aikana. Ketään ei jätetä pulaan, vaan tavoitteena on auttaa heikompia ja pyrkiä saamaan kaikki turvallisesti perille. Luonnonsuojelualue häilyy taustalla paratiisina, joka motivoi ottamaan vielä yhden askeleen.

Ihmiset ovat eläimille niin vihollisia, suojelijoita kuin vähän outoja tyyppejäkin, joilla on outoja tapoja. Ihmiset haluavat tehdä naapurinsa kateelliseksi hienolla uima-altaalla tai muilla hienouksilla ja potkivat lemmikkejään, mutta perustavat myös luonnonsuojelualueita ja sammuttavat metsäpaloja. Ihmisten negatiivisia puolia ei siis ole liioiteltu, ja hyvät puolet tasapainottavat sen verran, ettei kirjasta nyt ihan niin paljon masennu mitä luulisi.

Vaikka en ihan samanlaista kokemusta kirjasta saanutkaan kuin sarjasta, objektiivisesti katsottuna Kaukametsän pakolaiset on tärkeä kirja jokaisen lapsiperheen kirjahyllyyn. Se saa toivottavasti arvostamaan luontoa ja sen monimuotoisuutta sekä miettimään, minkälainen toiminta on luonnossa hyväksyttävää (esim. itse en näe kettujahtia millään tasolla jalona urheilulajina) ja minkälaisia vaikutuksia elintilan katoamisella on lajien säilymisen kannalta.

Lukemastani Egmontin kustantaman painoksen lopusta löytyy myös lyhyt Dannin haastattelu, ohjeet oman pihan muuttamiseen eläimille suotuisammaksi sekä testi, josta selviää pääseekö lukija turvallisesti eläinten mukana White Deer Parkiin.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Ajattomia satuja ja tarinoita

18. kesäkuuta 2017

Blogistanian kesälukumaraton VII:n tunnelmia

Koska tänään aurinko pysytteli lämmöstä huolimatta suurimmaksi osaksi pilvien takana ja olen muutaman viime päivän hyppinyt koko ajan paikasta toiseen, vietin aikaa omalla parvekkeella. Hyvät eväät ja hyvät lukemiset, niin mikäs siinä.

Maratonilla...


...luin iltamyöhään Salaista puutarhaa ja ympärillä kaupunki alkoi vähitellen hiljentyä.

...siirryin sisälle, kun edes paksu villatakki ei enää lämmittänyt, ja ennen nukkumaanmenoa edistyin klassikkohaasteen David Copperfieldissä kolmen luvun verran (sivumäärä tarkistettu omasta kovakantisesta painoksestani). Yleensä ajatukseni harhailevat äänikirjoja kuunnellessa, mutta päätin kokeilla Audiblea ilmaisen kokeilujakson verran (asensin ilmaisen sovelluksen puhelimeeni, mutta tietokoneellekin saa omansa) ja hankin tästä saadulla krediitillä Dickensin romaanin Richard Armitagen lukemana. Hienoa eläytymistä ja selkeää lausuntaa jälleen kerran.


...heräsin pilviseen sunnuntaihin ja lukaisin omenamehun ja Kansainvälisiltä markkinoilta ostamani juustorinkelin seurana Sherlock Holmesin muistelmista 'The Stock-Broker's Clerk' -novellin. Kokoelma muuten edistyy todella hitaasti, mutta parempi näin, etten paahda vain menemään, niin että suurin osa tarinoista sulautuu yhteen.

...sain luettua Salaisen puutarhan loppuun. On ansainnut klassikkoasemansa.


...olin laiska ja hain eväät Arnoldsista. Syödessäni bagelia tunnelmoin pitkästä aikaa synkän Fatale-sarjakuvan kanssa ja ihailin taas Sean Phillipsin piirrosjälkeä. Tarinaan en ole oikein vielä syttynyt, mutta vielä on kolme osaa jäljellä.


...herkuttelin donitsilla ja ihmettelin, miksen ole ennen lukenut Wonder Woman -sarjakuvia. Luin siis All-Star Comics -lehden kahdeksannen numeron, jossa oli järjettömän kömpelöiden supersankareiden jälkeen lyhyt tarina siitä, miten Wonder Woman päätyi Yhdysvaltoihin. Sen jälkeen oli hyvä siirtyä Sensation Comics -lehden ensimmäiseen numeroon, jossa Wonder Womanin tarina jatkuu suoraan siitä, mihin se jäi. Luin myös muiden hahmojen tarinat, mutta niistäkään ei oikein jäänyt käteen hirveästi.

Näin, ensimmäinen maraton on nyt siis ohi. Tavoitteeni täyttyivät, eli keskityin kunnolla lukemiseen. Raportoinnissa kun kuluu yllättävän paljon aikaa, joten aion jatkaa tällä tyylillä myös tulevaisuudessa, eli somessa ja muissa blogeissa kiertelyä vasta oman urakan jälkeen. Ennen olen kirjoittanut lyhyet miniarviot luetuista, mutta tästä lähin kirjoitan kaikista kunnolliset erilliset postaukset (paitsi esim. Fatalesta kirjoitan vasta sitten, kun olen lukenut kaikki osat). Vielä en osaa sanoa, ehdinkö osallistua myös kahteen muuhun maratoniin, mutta aion kuitenkin vähintään seurata muiden lukemisia.

Mukavaa sunnuntai-iltaa!

Luetut kirjat:
Salainen puutarha (1911) - Frances Hodgson Burnett (240 s.)
All-Star Comics #8 (1941) - William Moulton Marston ja H. G. Peter (76 s.)
Sensation Comics #1 (1942) - William Moulton Marston ja H. G. Peter (64 s.)
Fatale, Book Two: The Devil's Business (2013) - Ed Brubaker ja Sean Phillips (136 s.)

Osittain luetut:
David Copperfield (1850) (52 s.)
Sherlock Holmesin muistelmat (1893) (27 s.)

Yhteensä: 595 s.

17. kesäkuuta 2017

Blogistanian kesälukumaraton VII



Pitkästä aikaa lukumaratonia! Itselleni tämä on nyt seitsemäs kerta, mutta blogistaniassa niitä on ollut useampia (lukumaraton-tunnisteen alta voi kurkata edellisten lukusatoa). Tällä viikolla tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että olisipa taas kiva lähteä tähän hommaan, ja ainakin ensimmäinen maraton osui kivaan saumaan. Jos mietityttää mikä on lukumaraton, Hannan kirjokansi -blogista voi lukea lisää. Tulossa on vielä kaksi muuta tilaisuutta lähteä kokeilemaan, joten rohkeasti vain mukaan, vaikka blogia ei olisikaan! Monet myös tunnelmoivat sometileillään, eli saa myös vain jäädä seurailemaan ja kommentoimaan.

Vaihdan kuitenkin tällä kertaa vähän osallistumistapaani, eli tämän lähtölaukauspostauksen jälkeen keskityn ainoastaan lukemiseen ja tunnelmointiin, ja vasta maratonin päätyttyä kirjoitan kuvilla höystetyn tunnelmapostauksen saavutettuine sivumäärineen. Otan myös rauhallisemmin kuin yleensä, eli suunnitelmissa on lueskella Frances Hodgson Burnettin Salaista puutarhaa (1911) ja sen lisäksi ehkä joitain sarjakuvia koneelta. Sivumäärät eivät siis tule olemaan huikeita, mutta pääasia on, että saan viettää rauhallisen ja katkeamattoman lukemiselle pyhitetyn vuorokauden.

Miten sitten vietättekin maratonia, toivotan hauskoja lukuhetkiä!

Aloitan klo 19.30, eli nähdään huomenillalla!

12. kesäkuuta 2017

Dekkariviikko: Hyvästi, neiti Marple



"[O]ne can never go back, that one should not ever try to go back - that the essence of life is going forward. Life is really a One Way Street, isn't it?"

Pienen kylän vielä pienemmän kirjaston kiinnostavat lasten- ja nuortenkirjat alkoivat uhkaavasti huveta ala-asteikäisen himolukijan jäljiltä, joten eräänä päivänä oli pakko tehdä retki aikuisten osastolle. Sieltä tarttui mukaan Agatha Christien Hercule Poirot -kirja. Nimeä en enää muista, mutta vielä silloin en tajunnut Christien neroutta, koska pidin tarinaa liian kuivana ja hitaana (toisin kävi Draculan kanssa).

Vuonna 2008 (kiitos Goodreadsin, tilastointi ei rajoitu häviäviin paperivihkoihin) kokeilin Christietä uudestaan paremmalla menestyksellä. Siinä vaiheessa olin jo muutaman vuoden katsellut televisiosta murhamamman kirjoihin perustuvia elokuvia, joten olin jo mukavasti tarinoiden imussa. Neljä suurta (1927) oli virallisesti ensimmäinen kokonaan lukemani Christie, mutta seuraava kirja eli Kuolema Niilillä (1937), Egyptiin sijoittuva klassikkomysteeri, upposi huomattavasti kansainvälisiä salaliittoja paremmin.

Tämän kuun kolmantena päivänä tapahtui jotain, mikä sai olon haikeaksi: luin viimeisen Neiti Marpleni.

Bertramin hotellissa (1965) kaipaa vanhoihin hyviin aikoihin. Hotellilomalle Lontooseen lähtevä Marple muistelee nuoruusaikojaan ja millaista hotellissa aikoinaan oli. Bertram's (jonka innoituksena toimi joko Brown's Hotel tai Fleming's) vaikuttaa olevan tyyni keidas keskellä kiireistä suurkaupunkia: edvardiaanisen ja viktoriaanisen aikakauden henget, kodikas teehuone, iäkkäät hotellivieraat sekä tyylikäs ja kohtelias hovimestari varmistavat, että Henry Jamesinsa lukeneet ulkomaalaiset saavat juuri sitä, mitä Englannilta hakevatkin. Kaikki ei kuitenkaan vaikuta olevan kohdallaan, ja pian Marple joutuukin taas rikosten keskelle.

Aika kulkee eteenpäin ja muutoksia tapahtuu, eikä Bertram's ole niille immuuni. Aikaisempien Marple-mysteerien rauhallinen maalaiskyläelämä ei välttämättä ole monin paikoin enää todellisuutta. Osa turisteista haluaa tietynlaista idylliä, mutta eivät välttämättä ymmärrä, että Englanti ei ole juuttunut hillityn käytöksen ja hienostuneen iltapäiväteen vuosisadalle.

Nautin siitä, että saan silloin tällöin lukea jotain kevyttä ja päästä johonkin ihan toisenlaiseen maailmaan. Maailmaan, jossa tapahtuu murhia, mutta jossa on silti jotain viehättävää ja kotoisaa. Christiet ovat itselleni yhtä lailla historiallisia katsauksia tiettyyn aikakauteen kuin loistavia murhamysteerejäkin.

Jokaisen viehättävänkin pinnan alla on kuitenkin aina jotain yllättävää. Tässä romaanissa paljastuu, että neiti Marplella oli nuorena tyttönä vipinää jonkun hyvin epäsopivan nuoren miehen kanssa, ja Marplen äiti oli tehnyt nuorten "ystävyydestä" lopun heti alkuunsa. Vuosia myöhemmin nuoren tytön ihastus on vaihtunut aikuisen realistiseen näkökulmaan, joten vaaleanpunaisten linssien jäätyä syrjään kyseisen nuoren miehen luonne ei enää esiinnykään edukseen. Tästä voisi ehkä moni nuoruuden rakkaushuumassa rypevä ottaa oppia.

Christien viimeisissä teoksissa on havaittavissa pientä väsymystä kirjoittamiseen, ja luultavasti neiti Marplen nostalgiapohdinnat ovat todellisuudessa hyvin paljon myös Christien omia ajatuksia. En päässyt päättämään Marplen kanssa tehtyä matkaani huipulla, koska Bertramin hotellissa ei ole kirjailijan parhaimmistoa, mutta voin aina lukea suosikkejani uudestaan. Hyvin harvasta nimittäin muistan murhaajan henkilöllisyyden, joten siinä mielessä pääsen kokemaan vielä yllätyksiä.

Uusista lukemattomista tarinoista en kuitenkaan pääse enää nauttimaan. Kiitos siis tästä ajasta, Agatha Christie. Neiti Marple jää nyt taakse, mutta suosikkibelgialaiseni kanssa näemme onneksi vielä useaan kertaan.

Hyvää dekkariviikkoa ja jännittäviä lukuhetkiä kaikille!

30. toukokuuta 2017

Paperilta ruutuun -haastekoonti

Karvakasan alta löytyi kirja -blogista lähti joulukuussa käyntiin haaste, jossa luettiin televisioon päätyneitä kirjoja. Yleensä kiinnitän herkemmin huomiota siihen, onko kirjasta tehty elokuva, mutta lopulta sain oikeastaan aika ison listan aikaiseksi haasteeseen sopivista kirjoista. Käytännössä kuitenkin saalis jäi aika laihaksi, koska haasteen aikana vei sattumalta muu kuin lukeminen aikaani, mutta ehkä myöhemmin syvennyn loppuihin vähän tarkemmin.

Klassikkoromaanit ja niiden pohjalta tehdyt (mini)sarjat ovat itselleni kaikkein tutuimpia, mutta tähän haasteeseen luin muuta, koska halusin haastaa itseäni. Kaikista olen entuudestaan nähnyt sarjaversiot ja niistä pitänyt, mutta Vitsaus jäi kuitenkin aika kauas sen adaptaatiosta. Kaikessa kliseydessäänkin silti koukuttava luettava.

Tästä on siis suunta vain ylöspäin! Sarjoista en nyt tullut kirjoittaneeksi mitään, mutta mielessäni on muutama, jotka olisi hauska katsoa ja tuoda blogiin.

Dexterin pimeät unet (Dexter #1) (2004) - Jeff Lindsay
Karhu nimeltä Paddington (Paddington #1) (1958) - Michael Bond
Vitsaus: ensimmäinen kirja (2009) - Chuck Hogan ja Guillermo del Toro

25. toukokuuta 2017

Vitsaus: ensimmäinen kirja - Chuck Hogan ja Guillermo del Toro (2009)

The Strain
495 s.
Guy keeps the heart of a vampire he killed as a pet in his basement armory. He's plenty crazy. But that's okay. I'm a little crazy too.

Vitsaus on Hoganin ja elokuvaohjaajana paremmin tunnetun Guillermo del Toron ensimmäinen kirja trilogiassa, jossa maapalloa uhkaa ihmiset vampyyreiksi muuttava tauti. Kaikki alkaa lentokoneesta, joka laskeutuu New Yorkin JFK:n lentokentälle täysin pimeänä. Harlemin itäosassa holokaustista selvinnyt Abraham Setrakian ymmärtää heti, että tämän odottama taistelu on alkamassa.

Kun televisiosarjasta (2014-) uutisoitiin ensimmäisen kerran, olin heti mukana. Vampyyreita? Kyllä kiitos. Hirviömäisiä anti-Twilight-vampyyreita? No jes. Oli myös aika epätodellista tajuta, että Kevin Durand esitti Joshuaa Dark Angelissa (2000-2002), 12-vuotiaan minäni lempisarjassa. The Strainin idea oli, jos ei nyt omaperäinen tai jännittävä, niin vähintään mielenkiintoinen ja viihdearvoakin tuntui olevan lupaavan paljon. Siitä ei ehkä tullut lempisarjaani, mutta oli kiva saada ajatukset pois arjen raadannasta katsomalla jotain mutkatonta ja... no, viihdyttävää.

Alkuperäisteos on myös kaikkea tätä, enkä yllättynyt ollenkaan, koska del Toro on ollut mukana molempien tekemisessä. Ei tämä mitään maailmaa mullistavaa ole, vaan yksinkertaista hauskaa luettavaa, joka kuljettaa yliluonnollisen maailmaan. Minulle kuitenkin henkilökohtaisesti suurin ongelma kirjan kanssa oli nimenomaan se, että näin sarjan ensin. Koska sarjahan on todella uskollinen tapahtumille ja henkilöille, ja arvostan sitä kyllä. Varsinkin henkilöasiaa, koska mikään ei ole niin ärsyttävää, kuin todistaa tärkeiden henkilöiden tai omien suosikkihenkilöiden teurastusta, kun siitä vastuussa olevat tahot eivät varmaan ole edes lukeneet koko kirjaa.

Tässä tapauksessa olisin kuitenkin hyötynyt kirjan lukemisesta ennen sarjan katsomista, niin kuin alun perin olin suunnitellut, koska nyt en vain saanut otetta tarinasta samalla tavalla. Olisi ollut niin hienoa nähdä, miltä juuri luettu näyttää visuaalisessa muodossa (sarjaan on nimittäin panostettu).

Ei tämä kuitenkaan varsinaisesti itse kirjan ongelma ole, vaan kirjan kanssa koettu ongelma. Pystyin silti näkemään objektiivisesti kaikki sen hyvät puolet. Outoa kyllä, kaikki viat, joihin en sarjaa katsoessa kiinnittänyt huomiota korostuivat paperilla. Vaikka pidinkin vampyyrikuvauksesta (eläimellisiä otuksia, jotka vähitellen muuttuivat älykkäämmiksi) ja tautiteemasta, en pitänyt juonta kokonaisuudessaan muuna kuin hirveän mitäänsanomattomana ja kliseisenä tarinana (yksiulotteisista) ihmisistä, jotka yrittävät estää maailmanlopun. Kun asiaa alkaa oikein ajatella, ei se hirveän mielenkiintoiselta vaikuta. Eikä myöskään koskettavalta tai häiritsevältä, vaikka sitä sen nimenomaan pitäisi olla, kun sentään koko New Yorkin kaupunki on muuttumassa verenhimoisiksi ja matojen kansoittamiksi olioiksi (madot muuten aiheuttivat eniten väristyksiä).

Eikä ajoittainen kökkö kirjoitustyyli auta muuten sekään yhtään. En muistanut kirjoittaa pahimpia juttuja ylös, mutta oli kohtia, joissa oikein kuulin samojen surullisten viulujen soivan, jotka varmaan soivat kirjoittajienkin päässä, ja kohtia, joissa pyöritin silmiäni sen verran kiivaseen tahtiin, että hyvä kun päässä pysyivät. Vitsaus on silti kirja, jonka sivuja kääntää nopsaan. Ei se mitään vahvaa sci-fiä tai kauhua ole, mutta keskinkertaisessa luokassaan on kuitenkin kaiken käytetyn ajan (ja kolmen tähden) arvoinen. En tiedä, miten paljon del Toro osallistui itse kirjoitusprosessiin, mutta herran näkemykset taitavat sopia parhaiten visuaaliseen mediaan.

Aionko lukea jatko-osat? En todellakaan. Sarjakuvaversio kuitenkin kiinnostaa. Toivottavasti sen piirtäjät ovat hyviä, koska muuten visuaalisesta puolestakin tulee väsynyttä.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Paperilta ruutuun

23. toukokuuta 2017

Karhu nimeltä Paddington (Paddington #1) - Michael Bond (1958)

A Bear Called Paddington
159 s.
Ennen kuin herra Brown ennätti vastata, Paddington oli jo kivunnut pöydälle ja painanut oikean tassunsa päättäväisesti leivokseen. Se oli iso leivos, kaikkein isoin ja tahmein, minkä herra Brown oli onnistunut löytämään, ja tuossa tuokiossa suurin osa täytteestä oli joutunut Paddingtonin viiksiin. Ihmiset alkoivat nykiä toisiaan ja osoitella heitä. Herra Brown toivoi, että olisi valinnut vain tavallisia, yksinkertaisia pullia, mutta eihän hän tuntenut karhujen tapoja. Hän hämmensi teetään ja katseli ikkunasta ikään kuin olisi päivittäin käynyt karhun kanssa teellä Paddingtonin asemalla.

Paddington on minulle tutumpi vuoden 1987 tai 1997 animaatiosarjana, joka oli lapsena yksi suosikeistani. En nyt ole varma, kummasta sarjasta oli kyse (hämmentävän samankaltaisia ainakin Googlen kuvahaun perusteella), mutta joka tapauksessa en saanut nauttia Tim Currysta herra Curryna, koska piirretyt tietysti usein dubataan. Jostain syystä sydäntä lämmittää, että Curry oli Paddington-sarjassa.

Paddington sai nimensä Lontoon Paddingtonin rautatieaseman mukaan, josta herra ja rouva Brown sen löytävät. Perulainen karhu rakastaa marmeladia ja tulee tunnetuksi duffelitakistaan ja isosta hatustaan. Hyvää tarkoittava mutta kömpelö Paddington alkaa heti joutua kaikenlaisiin hassuihin tilanteisiin. Se muun muassa vaeltaa metroasemalla, lähtee shoppailemaan, vierailee teatterissa ja saa uuden ystävän antiikkikauppiaasta. Vaikka Paddington joutuukin vähän väliä pulaan, se on hyvin kohtelias karhu, mutta ei myöskään hyväksy huonoa kohtelua tai minkä tämä tulkitsee huonoksi kohteluksi, joten jääkylmä tuijotus on varattu näihin tilanteisiin.

Paddington-kirjat ovat sekä lastenkirjallisuuden klassikoita että yksi olennaisimmista osista brittiläistä kulttuuria, ja siten myös hyvin brittiläisiä luonteeltaan. Lontoo häilyy aika ohuelti taustalla, mutta Bondilla on taito vangita kaupunki, tai ehkä ennemmin maa laajassa merkityksessä, ohuin vedoin.

Karhu nimeltä Paddington on söpöä ja viatonta hupia, muttei kuitenkaan aliarvioi lukijaa. Vaikka en itse ihan täysin rakastunutkaan (kun ottaa huomioon makuni lastenkirjoissa, en sitä odottanutkaan, mutta ei se mitään), se kuitenkin ansaitsee klassikon tittelinsä. Paddingtonilla on sellaiset sydän ja sielu, jotka ovat lastenkirjallisuuden ydin. Se on "kannullinen teetä ja lautasellinen lämpimiä, voideltuja paahtoleipiä", hidas sunnuntaiaamu rapean puhtaissa lakanoissa auringon lämmittäessä kasvoja sekä pulla ja kuppi kaakaota sekaisessa antiikkikaupassa Portobello Roadilla.

__________

Kuvittaja: Peggy Fortnum
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Osallistuu haasteisiin: Paperilta ruutuun ja Ajattomia satuja ja tarinoita

11. toukokuuta 2017

Kristallimeri: Tarinoita merirosvoista - Anni Nupponen ja Christine Thorel (toim.) (2015)

245 s.
Merirosvot ovat kiehtoneet jollain tasolla jo lapsesta asti, mutta vasta viime aikoina olen miettinyt, että voisiko näistä merten kauhuista löytyä vaikka jotain mielenkiintoista luettavaa. Kristallimeri noudattaa Black Sails -sarjan linjaa, eli mitään hullunkurisia ja latteita Disney-rosvoja ei kokoelman sivuilta löydy.

Poikkeus tähän on oikeastaan Maija Haaviston Meri vaatii, joka etenee lehtileikkein ja yleisönosastokirjoituksin. Espoon Westendin meiningille naureskeleva novelli näyttää merirosvot vähän erilaisessa valossa ja ottaa kantaa mm. vähemmistöjen paikkaan yhteiskunnassa.

Muuten kokoelmassa onkin enimmäkseen seikkailuja historiallisten romaanien ja fantasian henkeen, mutta valitettavasti en itse välitä novelleista minitarinoina, vaan erilaiset koukut, mielenkiintoiset tyyliseikat ja ajattelemaan kannustavat juonenkäänteet miellyttävät enemmän. Nyt tuntui useamman tarinan kohdalla lukeminen vähän nihkeältä, vaikka kirjoittajat sinänsä eivät suinkaan ole huonoja. En tiedä, jotenkin jäi suoraviivaisemmista suuhun sellainen maku, että mielelläni etsisin jonkun pidemmän historiallisen romaanin merirosvoista.

Haaviston novellin lisäksi mieleen jäi kuitenkin myös pari muuta, jotka pelastivat kokoelman kahdelta tähdeltä. Magdalena Hain Kaunis Ululian on siirtänyt merirosvot Kristallimerelle, jossa uiskentelee kristallilohikäärmeitä, ja tarinan lopetus on kiehtova. Janos Honkosen Piru erehtyi vuodella on puolestaan kauhutarina, jossa merten syvyyksien yksinäisyys ja kammottava tunnelma on tavoitettu erinomaisesti. Ei jotenkin tee mieli ihan heti sukeltamaan. 

__________

Osallistuu haasteeseen:  100 suomalaista kirjaa

7. toukokuuta 2017

Novellihaasteen koonti

Ompun haaste tuli tarpeeseen, koska pidän novelleista, mutta en saa ikinä aikaiseksi lukea niitä. Novellirakkaus johtuu varmaan samasta syystä kuin antologiaelokuva ja -sarjarakkauteni: voi kokea vaikka joka päivä eri tarinan, mutta aikaa ei tarvita kuin hetki. Jos on kiire tai lukujumi, novellit ovat hyvä tapa pitää yllä lukurutiineja tai niin sanotusti vähitellen kastaa varpaat veteen. Novellityypeistä suosikkejani ovat ehdottomasti tarinat, joissa on jokin juju. Ei siis mielellään mitään päämäärätöntä haahuilua, jossa ei ole mitään pointtia (romaaneissa eri juttu), vaan loppu, joka kääntää koko aiemmin luetun päälaelleen tai saa tarkastelemaan sitä eri näkökulmasta.

Haasteessa ykkössuosikkini taisikin olla juuri tästä syystä Troubled Daughters, Twisted Wives. Kirjoitin, että "[p]ienikin lusikan kilahdus kahvikuppiin voi kaikua moninkertaisena", ja tämä tiivistää hyvin miten hiipivä tunnelma useimmissa tarinoissa oli. Victorian Women in Crime oli samaten mielenkiintoinen tuttavuus, ja Keltaista kuningasta suosittelen lämpimästi weird fiction -faneille, vaikka ensimmäisen puoliskon novellit kiinnostivat itseäni enemmän.

Loppusaldoksi tuli 96 novellia (satanen olisi todennäköisesti mennyt rikki, jos en olisi tullut "sopivasti" kipeäksi). Keskityin näköjään haasteessa enimmäkseen kauhuun ja rikoksiin, mutta yöpöydälle jäi vielä muutama kirjastosta haalimani muita aiheita käsittelevä kokoelma, jotka toivoisin ehtiväni lukea ennen eräpäiviä. Omasta hyllystä löytyy vielä Thomas Mannia ja Karen Blixeniä, joihin olisi kiva syventyä tänä kesänä.

Kokoelmat
Flappers and Philosophers (1920) - F. Scott Fitzgerald (8)
Troubled Daughters, Twisted Wives: Stories from the Trailblazers of Domestic Suspense (2013) - Sarah Weinman (toim.) (14)
The Penguin Book of Victorian Women in Crime (2010) - Michael Sims (toim.) (11)
Alfred Hitchcock Presents: 16 Skeletons from my Closet (1963) (16)
Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille (2014) - Sari Peltoniemi (15)
Morsian ja muita kauhunovelleja (2013) - Zacharias Topelius (4)
Keltainen kuningas (1895) - Robert W. Chambers (10)
Tales of Chinatown (1922) - Sax Rohmer (10)

Yksittäiset novellit
An Inhabitant of Carcosa (1886) - Ambrose Bierce
The Vampire Maid (1900) - Hume Nisbet
The Family of the Vourdalak (1839) - Aleksei Tolstoi
The Viy (1835) - Nikolai Gogol
Wake Not the Dead (1800) - Johann Ludwig Tieck
The Vampire of Croglin Grange (1890) - Augustus Hare
Fragment of a Novel (1819) - George Gordon Byron
Negotium Perambulans (1922) - E. F. Benson

Kauhu- ja rikosnovelleista

Strange is the night where black stars rise,
And strange moons circle through the skies
But stranger still is
Lost Carcosa.
-
Keltainen Kuningas (1895)
Robert W. Chambers 

Heipä hei! Näillä näppäimin loppuu Ompun novellihaaste, joten tässä vielä ennen huomista koostetta pientä kommenttia lopuista lukemistani novelleista. Ensin muutamia netistä metsästämiäni kauhutarinoita, koska niihin tuli yhtäkkiä hirveä himo tänä kylmänä keväänä (kaikki löytyvät ihan vain googlettamalla). Lopussa vielä pari sanaa kolmesta kokoelmasta.

Jos nyt vaikka aloitetaan niistä huonommista. Hume Nisbetin The Vampire Maid (1900) on lyhyesti sanottuna tylsä, eikä tarjoa oikeastaan mitään, mikä kiinnostaisi edes vampyyrien superfania. Nimetön kertoja haluaa kaupungista maaseudun yksinäisyyteen ja rakastuu vuokraemäntänsä tyttäreen. Eipä siinä sitten oikein muuta. Vaikuttaa lähinnä Nisbetin onnettomalta yritykseltä kirjoittaa fanfictionia Draculan neidoista. E. F. Bensonin Negotium Perambulansissa (1922) puolestaan on hassu iilimatomainen vampyyri, joka edustaa jotain alkukantaista, muinaista pahuutta. Eipä kiinnosta Lovecraftin kirjoituksissakaan, joten ei myöskään novellissa, joka innoitti Lovecraftia. M. R. Jamesin kirjoittamana olisi ollut paljon parempi, silloin oltaisiin säästytty mm. matelevalta täytealulta.

George Gordon Byronin Fragment of a Novel (1819) kirjoitettiin sinä tuttuna iltana Genevenjärven rannalla, jolloin Frankensteinkin pantiin alulle. Byronin tarinasta Polidori sai innoitusta Vampyyriin, jonka aion lukea tässä piakkoin uudestaan, joten silloin myös tarkemmin Byronista. Lyhyesti sanottuna Fragment on romaanin alku, mutta Byron ei työstänyt sitä enää pidemmälle. Augustus J. C. Haren The Vampire of Croglin Grangessa (1890) onkin jo mukavammin jännitystä. Tarina ilmestyi Haren muistelmissa, joissa sen kertoja väittää sitä todeksi. Grangen otus poikkeaa gotiikan vampyyreista kuivuneen muumion olemuksellaan ja liekehtivillä silmillään. Kaikenlaiset ikkunasta kiipeilevät ihmiset ja örkit saavat itselläni aikaiseksi kylmiä väreitä, joten tässä erityisesti yksi kohtaus oli mukavan karmiva.

Sitten siihen neljän tähden osastoon. Nykyään kun Carcosa mainitaan, on keskustelu todennäköisesti True Detectivessä. Ennen kuin aloin lukea aikoinaan keskenjäänyttä Keltaista kuningasta (lopussa tästä kommenttia), näin jonkun mainitsevan sen yhteydessä Ambrose Biercen An Inhabitant of Carcosan (1886). Tarinahan on superlyhyt, n. kolme sivua, eikä se enempää tarvitsekaan. Menee asiaan, mutta kykenee silti olemaan huiman salaperäinen, tunnelmallinen ja karmiva. Kauhukuvastoltaan ennalta-arvattava, mutta mielettömästi kirjoitettu. 

Johann Ludwig Tieckin Wake Not the Dead (1800) on puolestaan vähemmän ytimekäs novelli, mutta omalla tavallaan hyvä. Sitä sanotaan monessa yhteydessä ensimmäiseksi vampyyritarinaksi, mutta luotettavaa asian varmistavaa lähdettä en tälle löytänyt. En kyllä ollenkaan ihmettelisi, jos tästä olisivat ottaneet mallia esimerkiksi useimmat brittiläiset kirjailijat. Löytyy tuttua vampyyreihin yhdistettävää seksuaalisuuden tematiikkaa ja vampyyri itsessään on kalpea ja julma olento, mutta erilaisuudet, kuten hypnotisointi hengityksellä ja kuolleista herääminen velhon avulla pitivät mielenkiinnon hereillä. Ihana gotiikan kuvasto (rajuna puhaltava tuuli, valtoimenaan liehuvat mustat hiukset ja kuolleista manaaminen) voitti gotiikan jaarittelevan tyylin.

Kaksi viimeistä ovatkin taas hiukan erilaista tyyliä, ja nyt Itä-Euroopan suunnasta. Molemmat ovat myös tuttuja entuudestaan elokuvaversioistaan. Nikolai Gogolin The Viy (1835) on ajoittain jopa leikkisä novelli filosofian opiskelijasta, joka joutuu vahtimaan yöksi nuoren ja kauniin neidon ruumista, mutta neito onkin noita. Leffa on ihan kiva ja hauska, vaikka sympaattisine erikoistehosteineen se ei välttämättä pelotakaan. Ruumisarkku lentää, örkkejä tulee ovista ja ikkunoista ja sitä rataa.

Leo Tolstoin pikkuserkun Aleksei Konstantinovich Tolstoin The Family of the Vourdalak (1839) on näistä kahdesta pelottavampi. En tiedä, mitä mieltä olisin tästä, jos en olisi ensin nähnyt Mario Bavan elokuvaa Black Sabbath (1963), mutta varmasti ikkunasta kurkkiva vampyyri olisi silti karminut ihan tarpeeksi (mainitsinko jo, etten pidä siitä, jos joku tai jokin kurkistelee ikkunasta?). Vourdalakissa nuori ranskalainen diplomaatti päätyy serbialaiseen kylään ja yöpyy talossa, jonka isäntä on poissa. Talonpoika Gorcha on lähtenyt jahtaamaan lainsuojatonta ja käskenyt poikiaan tappamaan hänet seipäällä, jos hän tulisi kotiin yli kymmenen päivän päästä. Arvaattekin varmaan, mitä tapahtuu?

Niin kuin aiemmin mainitsin, Robert W. Chambersin Keltaisen kuninkaan (1895) kohdalla puhe kääntyy tai on jo kääntynyt True Detectiveen, ja kyllähän tästä löytyi yllättävän paljon kuvastoa, jota sarjassa hyödynnettiin (tähtitaivas, mielenhallinta, herra Wilden ja tiedättekylläkenen korvat jne.). Viisi ensimmäistä novellia olivat parhaita. 'The Repairer of Reputations' on loistava esimerkki epäluotettavasta kertojasta, 'The Maskissa' outo keksintö muuttaa elävät olennot marmoriksi, 'In the Court of the Dragonissa' on pelottava urkuri, 'The Yellow Signissä' omituinen valkoiselta madolta näyttävä hautausmaan vartija höpisee keltaisesta merkistä ja 'The Street of the Four Winds' alkaa söpöllä kisuliinilla. Loput novellit eivät suinkaan ole huonoja, mutta en ihan ymmärrä, miksi ne on otettu mukaan kokoelmaan, koska ne eivät sovi siihen edes tunnelmaltaan. Chamberskin muuten innoitti omalta osaltaan Lovecraftia, mutta Chambersin versio kosmisesta kauhusta miellyttää itseäni enemmän. Mitä enemmän yrittää ymmärtää keltaista merkkiä, sitä enemmän se pakenee merkityksiä.

Alfred Hitchcock Presents on yksi lempisarjoistani, joten pitihän  Alfred Hitchcock Presents: 16 Skeletons from my Closet (1963) lukea, kun siihen törmäsin. Niin kuin sarjassa, jossa Hitchcock itse esittelee kuivakkaan tyyliinsä jokaisen tarinan, novellikokoelmassakin on jokaisen tarinan alussa muutaman lauseen esittely. Luettuani kokoelman sainkin tietää, ettei Hitchcock todennäköisesti ollut minkään näiden teosten kokoamisessa mukana, vaan antanut vain nimensä niiden käyttöön. Novellit ovat viihdyttäviä, vaikka eivät onnistukaan yllättämään, joten sarjasta pitävät todennäköisesti ovat näihinkin tyytyväisiä. Tyylillisesti kaikki vähän sulautuvat toisiinsa, mutta mieleen jäivät erityisesti Charles Mergendahlin 'Secret Recipe' (näkökulma kannibalismiin), C. B. Gilfordin 'The Man at the Table' (pokerinpelaaja yrittää viivytellä ryöstäjää), Robert Blochin 'Man with a Hobby' (kuten Blochin tunnetuin teos, Psyko, tämäkin jätti jälkeensä viipyilevän uhan tunteen) ja Robert Arthurin '...Said Jack the Ripper' (vahanuket ovat jo itsessään karmivia, mutta kun siihen lisätään vielä yöllinen huvipuisto ja hieman mielenvikaisen miehen ylläpitämä kauhukabinetti, niin johan tulee hauskaa).

Sax Rohmerin Tales of Chinatownin (1922) nappasin jokin aika sitten kirjaston ilmaishyllystä, mikä oli sinänsä aika erikoista, koska kyseessä oli hyväkuntoinen 20-luvun painos. Laitan tästä vielä Instagramissa jossain vaiheessa kuvan, mutta äärettömän kaunis sininen kovakantinen helmi. Sax Rohmer tunnetaan parhaiten Fu Manchu -romaaneistaan, joissa Rohmer kuvaa Lontoon kiinalaisen yhteisön hyvin stereotyyppisenä ja luo Limehousesta rikollisuuden pesäkkeen. Luen parhaillaan ensimmäistä Fu Manchua, ja pakko tässä huomauttaa, että tähän mennessä se ei ole ollut ollenkaan niin tunnelmallinen ja kiehtova kuin Tales of Chinatown. Novellien Limehouse on oopiumin savua, salaisia aarrekammioita, Thamesin vesiin hukkuneita rikollisia, ahavoituneita merimiehiä, katulamppuja sumussa, pimeitä ja märkiä katuja sekä masentavan harmaita taloja. Malay Jack'sin tupakansavuinen alamaailman pesäkolo esiintyy useammassakin tarinassa, niin kuin myös osa henkilöistä. Ensimmäisessä Fu Manchussa lähinnä mennään hirveällä kiireellä eteenpäin, mutta siitä joskus myöhemmin lisää.

26. huhtikuuta 2017

Morsian ja muita kauhunovelleja - Zacharias Topelius (2013)

168 s.
Mutta kun honka ei vastaa, vaan ainoastaan häijy mato ryömii mielipuolen tummiin hiuksiin, astuu nainen kiivaasti taaksepäin, kuin olisi tullut käärmeen pistämäksi, ja huutaa niin, että metsä kaikuu: "Minä kysyn sinulta, sinä epäluotettava roisto, kuuletko, kysyn sinulta maan ja taivaan edessä ja tuomion päivänä: mitä olet tehnyt lapselleni? Vastaa, mitä olet tehnyt pienelle tytölleni, minun sieluni enkelille, minun Clara Loviselleni?"

Niin kuin ehkä monelle muullekin, Topelius tuli itselleni tutuksi ensin satusetänä. Linnaisten viheriä kamari (1859) tuli myös aikoinaan luettua, ja kun muutama vuosi sitten Topeliuksen muita kauhuromanttisia kertomuksia julkaistiin vihdoinkin suomeksi, niin olihan kirja pakko laittaa lukulistalle.

Näistä novelleista pidin ehkä jopa enemmän kuin Topeliuksen romaanimuotoisesta kauhusta, koska vaikka pari näistä olivatkin hieman liian pitkiä (voi johtua siitä, että ne julkaistiin ensimmäisen kerran lehden jatkokertomuksina), eivät ne todellakaan häviä viihdyttävyydessään ulkomaisille lajityypin edustajille. Tämä johtuu ehkä siitä, että Topelius luki ahkerasti ja laajasti erityyppistä kirjallisuutta.

Topelius käyttää luontevasti niin kauhun kuin rikosgenren piirteitä (hippusen huumoriakin löytyy keventämään tunnelmaa), ja kokoelma on aika tasalaatuinen. Suosikikseni nousi Morsian, jonka loppu oli makaaberiudessaan ja surullisuudessaan hyvin tehokas. Huomionarvoista on myös se, etteivät naishahmot ole niin ärsyttäviä ja karrikoituja kuin gotiikassa yleensä.

Vaikka tarinoissa löytyy aina selitys yliluonnollisille tapahtumille, ovat novellit kuitenkin tunnelmaltaan hyvin kiehtovia, eikä niitä mielestäni voi yksiselitteisesti jakaa joko gotiikkaan, kauhuun tai rikoskirjallisuuteen. Esimerkiksi gotiikan piirteet pitävät hyvin jännitystä yllä, kun lähdetään seikkailemaan rosvojen perään.

Kartanot ja pappilat tapahtumapaikkoina sopivat hyvin taustalle, eivätkä vähiten siksi, että muutamissa kartanoissa käyneenä tiedän miten ne herättävät mielikuvituksen horroksesta ja millaisia arvoituksia ne sisälleen kätkevät. Niihin liittyvät kummitustarinat ovat voineet mahdollisesti inspiroida myös Morsiamen kirjoitusprosessia.

Loppuun vielä iso kiitos taitaville suomentajille, tekstejä oli ilo lukea. Sopivasti vanhanaikaisia ilmauksia tekstiin ripoteltuna toi elävyyttä ja viehättävyyttä.

__________

Suomentajat: Petra Enges-Pyykönen, Anna Järvenpää, Kalle Keijonen ja Hemmo Määttänen (käännetty Eeva Liisa-Nyqvistin vetämällä työharjoittelukurssilla Turun yliopistossa)
Osallistuu haasteisiin:  Novellit (4) ja 100 suomalaista kirjaa

21. huhtikuuta 2017

Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille - Sari Peltoniemi (2014)

136 s.
Elettiin ihania päiviä. Pakastimessa riitti ruokaa ja kasvimaalta sai tuoreita vihanneksia salaattiin. Tyttö alkoi pyöristyä ja kaikin puolin virkistyä. Hän oli kuin nuupahtanut kukkanen, jonka multaan laitettiin sopivasti vettä ja lannoitetta, ja joka nosti päänsä ensimmäistä kertaa toiveikkaana.
    Sitten mies ilmoitti, että hänen on lähdettävä töihin. - Palaan parin päivän päästä. Syö ja juo ja katsele elokuvia, mutta älä mene toimistooni.

Miehestä syntynyt on perinteisille saduille kumartava kokoelma aikuiseen makuun tarkoitettuja kertomuksia. Ammeet esimerkiksi on mielenkiintoinen Ritari Siniparta -mukaelma, jossa ylellisyydestä ja täydellisen elämän lupauksista kertoo mm. hylly täynnä sekä klassikkoelokuvia että uudempia hittejä, mutta jossa myös otetaan huomioon, miltä vanhemmista tuntuu tytärten lähtiessä miehen matkaan tai kun nämä eivät pidä yhteyttä.

Satujen ja kansantarinoiden piirteet on hyvin saatu mukaan. Outoja asioita tapahtuu ja se pitää vain hyväksyä. Sulhanen ei tunnista valemorsianta, vaikka tällä on vain peruukki päässä, eikä kukaan tunnu ihmettelevän valemorsiamen tekorintoja eli vedellä täytettyjä Tupperware-astioita. Huumori jäi kuitenkin kokonaisuudessaan aika köykäiseksi. Paria tarinaa ei myöskään oltu sijoitettu selkeästi nykyaikaan ja niissä ei ollut oikeastaan muutenkaan mitään lisäarvoa alkuperäisiin verrattuna, joten ne jäivät aika turhiksi itäeurooppalaisten satujen uudelleenkerronnoiksi.

Mukiinmenevä kokoelma, mutta ei ehkä satujenkaan ystäville mitään pakollista luettavaa. Angela Carterin Verisen kammion (1979) tyyppiset rehevät ja sydäntäsärkevän kauniit jutut miellyttävät itseäni enemmän.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Novellit (15) ja 100 suomalaista kirjaa

19. maaliskuuta 2017

Feministisen lukuhaasteen koonti

Juuri sopivasti Minna Canthin ja tasa-arvon päivän viimeisinä tunteina kirjoittelin Sivutiellä-blogista lähteneeseen feministiseen lukuhaasteeseen lukemistani kirjoista. Tietokirjoihin en ehtinyt syventyä, mutta ehkä myöhemmin. Tasa-arvoasioihin liittyviä kirjoja on lukulistoille ympäri nettiä kertynyt jo ihan kiitettävästi (mukaan lukien sellaisia, jotka voi ihan yrittämättäkin lukea feministisestä näkökulmasta), joten aihe ei todellakaan jää tähän. Mutta, asiaan.

Tähän nimenomaiseen haasteeseen luin Denis Diderot'n The Nun (1796) -romaanin lisäksi kaksi novellikokoelmaa (eli osallistuvat myös novellihaasteeseen), joissa olikin itse asiassa paljon yhteistä. Molemmat käsittelivät omalla tavallaan pioneereja.

Sarah Weinman (toim.) - Troubled Daughters, Twisted Wives: Stories from the Trailblazers of Domestic Suspense (2013)
Jos ei laske laajasti tunnettua Patricia Highsmithiä, jonka tarinoista tehdään vielä nykyäänkin elokuvia (viimeisin taitaa olla Carol, ja sitä ennen Ripleyn edesottamuksia on käsitelty useampaan kertaan), on suurin osa kokoelman kirjailijoista vähemmän tunnettuja. Itselleni entuudestaan tuttuja olivat Highsmithin lisäksi ainoastaan Shirley Jackson (The Haunting of Hill House; filmattu ainakin kaksi kertaa), Vera Caspary (Laura on yksi tunnetuimmista film noireista) ja Dorothy B. Hughes (In a Lonely Place on kiehtova tarina hulluudesta ja hyvä Humphrey Bogart -elokuvaversiona).

"Domestic suspense" on vaikea kääntää suomeksi, mutta kyseessä on siis trillerimäinen tarina, jossa voi olla keskiössä tai lopussa jokin rikos, mutta ei aina. Yleensä miljöönä on kodin ympäristö ja tunnelma hiipivän jännittävä. Joissain novelleissa oli itse asiassa enemmänkin kammottava tunnelma, sillä monet kirjailijat olivat onnistuneet saamaan kodin tyyneen ilmapiiriin sellaisen tunteen kuin jokin olisi pielessä. Pienikin lusikan kilahdus kahvikuppiin voi kaikua moninkertaisena. Useissa tarinoissa oli myös naisia, jotka yrittivät jollain tapaa pyrkiä itsenäisyyteen (oli se sitten enemmän tai vähemmän makaaberi tapa irroittautua kahleista).

Molempiin kokoelmiin on lisätty novellien alkuun lyhyet esittelyt kirjailijoista, ja tässä ensimmäisessä monet olivat yksityiselämässään ihailtavia ja mielenkiintoisia persoonia. Esimerkiksi sosiaalityöntekijänä, kirjastonhoitajana ja opettajana työskennellyt Nedra Tyre sai näistä innoitusta tarinoihinsa, mutta Tyre myös matkusteli yksin elävänä sinkkunaisena ympäri maailmaa, piti kirjojaan uunissa ja rakasti teddykarhuja.

Michael Sims (toim.) - The Penguin Book of Victorian Women in Crime (2010)
1800-luvun lopulla nousi esiin termi "New Woman" eli "Uusi Nainen". Tämä nainen oli itsenäinen, päämäärätietoinen ja tasa-arvoa puolustava korkeasti koulutettu uranainen (tai vähintään siihen pyrkivä). Ajatus oli siihen aikaan radikaali, mutta Simsin löytämät tarinat eivät tee sen sivuilla esiintyvistä naisista suurta numeroa, eikä miestenkään kirjoittamissa tarinoissa paheksuta itseään (ja yhdessä tapauksessa miestään) elättäviä naisia.

Alaotsikko Forgotten Cops and Private Eyes from the Time of Sherlock Holmes kertoo vielä tarkemmin, mitä kokoelmalta on odotettavissa. Tarinoiden päähenkilöt ovat joko ammatiltaan etsiviä tai joutuvat tilanteisiin, joissa tarvitaan loogista päättelykykyä. Parikin kirjailijaa ovat omistaneet kirjoituksiaan Mary Hollandille, jota kutsuttiin Chicagon Sherlock Holmesiksi ja joka muun muassa opetti, miten sormenjälkitekniikkaa hyödynnetään rikostutkimuksessa. Kun Holmes on nyt mainittu pariin kertaan, niin mainittakoon vielä se, että parhaimmat novellit eivät todellakaan jääneet kyseisen yksityisetsivän jalkoihin. Laitoinkin muutaman kirjailijan muistiin, jotta voin myöhemmin kaivaa esiin lisää näiden tarinoita. Erityisesti seikkailuromaaneja lukeva eloisa ja älykäs Madelyn Mack tullaan varmasti näkemään jossain vaiheessa täällä blogissa.

- - -

Näitä ajatuksia voikin sitten jalostaa eteenpäin. Miksi näistä naisista ei puhuta enemmän? Historiallisten faktojen perusteella Hollandin kaltaiset oikeasti eläneet uranaiset olivat yhtä taitavia kuin miehet ja jopa pioneereja omalla alallaan, ja oman kokemukseni perusteella mikään näistä novelleista ei ollut niin huono, että ansaitsisi tulla unohdetuksi.

Kyse onkin siitä, kuinka moni nostaa esiin jonkin tietyn asian. Kuinka moni lukee Sherlock Holmesin jalkoihin jääneitä novelleja, ja kuinka moni muistuttaa Hollandin ja esimerkiksi Hedy Lamarrin kaltaisista upeista ja lahjakkaista uranaisista, jotka ovat jättäneet jälkensä historiaan niin, että nykyaika ei olisi samanlainen ilman heitä.

Heitänkin tässä lopuksi vaatimattoman toiveen siitä, että yhä useampi seuraisi mm. Anthony Bourdainin esimerkkiä (joka jakoi yhdeksän mielettömän upean naisen elämäntarinan naistenpäivänä), jotta kunnian saavat ne, joille se kuuluu.

13. maaliskuuta 2017

Dexterin pimeät unet (Dexter #1) - Jeff Lindsay (2004)

Darkly Dreaming Dexter
288 s.
On jotenkin oudon hellyttävää katsoa henkirikospaikkaa Miamin auringon kirkkaassa paisteessa. Se tekee groteskeimmastakin taposta antiseptisen, lavastetun näköisen. Niin kuin olisi Disney Worldin uudessa ja uskaliaassa osastossa. Dahmerland. Tule jääkaappiajelulle. Ole hyvä ja yrjöä vain merkittyihin roska-astioihin.

Nykyajan "elän kahvilla, poltan ketjussa, pohdin sekaisin olevaa yksityiselämääni ja välillä vähän ratkon jotain murhaa, joka kuvaillaan tarpeettoman yksityiskohtaisesti juonta edesauttamatta, koska pitäähän tässä nyt vähän shokeerata" -dekkarit eivät ole ominta aluettani. Agatha Christiet koukuttavat ja Raymond Chandlerien kanssa on kiva tunnelmoida, mutta kasa Henning Mankelleja ja Stieg Larssoneita sun muita ovat jääneet jo melkein alkusivuilla kesken. En vain kestä kaavamaisia ja latteita juonia, yhdeksi harmaaksi klöntiksi sulautuvia henkilöitä ja kömpelöä tekstiä.

Yritän kuitenkin selviytyä asennevammastani kuntoutumalla sellaisten dekkarien kanssa, joissa on jokin mielenkiintoinen juju. Viimeksi Chelsea Cainin Sydänverellä onnistui vähän sykähdyttämään, mutta sekin oli loppujen lopuksi samaa jauhamista, ja jäi siksi tuomatta blogiin. Ideahan oli periaatteessa ihan hyvä, koska naissarjamurhaajat ovat harvinaisia sekä oikeassa elämässä (tämän taulukon mukaan 1900-luvun alussa on vielä aika tasaista, mutta aika pian miehiä on alkanut olla ylivoimaisesti enemmän) että tietääkseni myös kirjallisuudessa.

Dexterin pimeät unet valikoitui seuraavaksi uhriksi, koska katsoin aikoinaan tästä tehtyä tv-sarjaa. Lindsayn näkemys dekkarista on kuitenkin sen verran kiinnostava ja raikas, että varmaan olisin tämän sarjaa näkemättäkin lukenut jossain vaiheessa.


Dexterhän on aika tyypillinen psykopaatti: ei erotu joukosta, ulkokuoreltaan tyyni, kyvytön tuntemaan empatiaa/sääliä/katumusta ja taitava manipuloija. Erona on vain se, että Dexterin adoptioisä rohkaisi tätä tappamaan vain rikollisia ja jättämään viattomat rauhaan. Kukaan, eivät kollegat eikä sisarpuoli Deborah, aavista, että Miamin poliisin laboratoriossa työskentelee verta inhoava ja siisteyttä rakastava sarjamurhaaja. Paitsi kaupunkiin saapuva toinen sarjamurhaaja tuntuu haluavan Dexterin huomion.

Vaikka Miamia ei tässä kuvatakaan paljoa, eli tapahtumapaikkana voisi olla mikä tahansa kaupunki, tuli lukiessa kuitenkin tv-sarja mieleen ja aivot automaattisesti täydensivät aukot. Näin tarkan kuvan Dexterin asunnosta, helteisistä kaduista, Havaiji-paidoista ja trooppisessa yössä humisevista palmuista. Vaikeuksia tuli vasta sitten, kun osa henkilöistä kuvattiin ihan erilaisiksi millaisina olen niihin tottunut. Kirjan Dexter tuntuu olevan enemmän Patrick Bateman -tyyppiä keräten naisten huomion, Deb povipommi ja LaGuerta ammattitaidoton ja aivoton. Sinänsä jännä juttu, että kaikki naishahmot ovat joko mitäänsanomattomia (Rita), etovia (LaGuerta) tai muuten vain ärsyttäviä (Deb).

Dexterin pimeät unet on kuitenkin kirjoitettu paremmin ja koukuttavammin kuin muut kaltaisensa, eikä sivumäärää yritetä paisuttaa turhilla epäolennaisilla asioilla. Jos ei olisi ollut muuta tekemistä, olisin varmasti ahminut tämän yhdessä tai kahdessa päivässä.  Kuulin myös vähän sellaista huhua, että kirjasarjassa lopun tapahtumat menisivät eri suuntaan kuin tv-versiossa, joten sitä odotellessa (ensimmäisessä osassakin oli juonen tasolla jonkun verran eroavaisuuksia). Dexteriin en vielä ensimmäisen kirjan aikana kiintynyt, mutta toivottavasti tulevaisuudessa. Michael C. Hall oli kuitenkin sen verran hyvä, ettei Dexterin melkein edes halunnut jäävän kiinni. Hyvän ja pahan taistelu sekä päähenkilössä että katsojissa oli yksi sarjan parhaimmista puolista.


__________

Suomentaja:  Pauliina Klemola
Osallistuu haasteeseen:  Paperilta ruutuun

7. maaliskuuta 2017

Minä Cheeta: omaelämäkerta - James Lever (2008)

Me Cheeta:
The Autobiography
320 s.
Sellaista se oli Kulta-aikaan. Eriskummallista. Me olimme tuhmia lapsia tuhmissa leikeissä vakoojasumpussa, joka lavertelisi meistä, jos ikinä jäisimme kiinni. Ja jos alfauros [studiopomo] kääntyisi meitä vastaan, hän saattaisi rangaista, eivätkä kamerat enää valaisisi meihin sielua, ja siinä menisi meidän kuolemattomuutemme. Me siis leikimme henkemme edestä. Ja luultavasti siksi meidän unistamme tuli niin peevelin hyviä. Alfat olivat omalla tavallaan neroja.

Kun olin pieni ja vanhoja mustavalkoisia elokuvia esitettiin muuallakin kuin Yle Teemalla, vietin monta iltapäivää tapittaen Johnny Weissmullerin tähdittämiä Tarzan-leffoja. Luonnollisesti Cheetan "omaelämäkerta" vaikutti hauskalta ja nostalgiselta, kun iskin siihen silmäni kirjastossa.

Cheetahan pääsi aikoinaan Guinnessin ennätystenkirjaan korkean ikänsä vuoksi, ja Tony Gentry, alkuperäisen Cheetan (oikealta nimeltään Jiggs) omistaja, väitti yhden simpansseistaan esiintyneen kaikissa Tarzan-elokuvissa ja valehteli myös sen iän. Lokakuussa 2008 julkaistiin Minä Cheeta, ja pari kuukautta myöhemmin eräs artikkeli paljasti totuuden: Cheeta oli itse asiassa monen eri simpanssin yhdistelmä.

Kun ottaa tämän huomioon, Minä Cheetaa ei tulisi lukea faktana, vaan pelkkänä viihdyttävänä fiktiona, jossa on vähän faktaa joukossa. Viihdyttävähän tämä nimittäin on, eli oli ihan kivaa viettää muutama päivä vanhan Hollywoodin parissa, ovat tarinat sitten keksittyjä tai ei.

Cheetan simpanssin näkökulmasta tekemät huomiot ihmisistä ja ympäristöstään ovat vuorollaan sarkastisia (eläimet "pelastetaan" viidakon julmuudesta showbisnekseen ja "kuntoutetaan" traumoistaan) tai innostuneita (nuorelle Cheetalle New York on kuin unelma, koska se sopii niin hyvin kiipeilyyn). Toisaalta muutamat ihmisten tavat hämmästyttävät, kuten valkoinen ja puuterimainen "homeopaattinen lääke", jota Gilbert Roland ja Constance Bennett vetävät sieraimiinsa.

Cheetan silmissä ihmisillä ja viidakon eläimillä on sekä yhteisiä että erottavia tekijöitä. Hollywoodin kukkuloiden juhlissa paritteleminen on villiä, ja studiopomot käyttäytyvät kuin viidakon kuninkaat. Huomiota kiinnitetään ilmeisesti tarkoituksella myös siihen, miten eläimiä kohdellaan kuin esineinä (elokuvan historiassa on monia esimerkkejä, miten eläimiä on kuollut tuotantojen aikana), mikä on luultavasti yksi syistä, miksi kirja haluttiin kirjoittaa.

Minä Cheeta oli fiktiivisyydestä huolimatta silti ihan mielenkiintoinen ja kevyt alku vuodelle, ja kyyneleitäkin taisi vähän tulla silmiin, kun Cheeta ja Johnny Weissmuller tapasivat viimeisen kerran, vaikka sekin taisi olla täysin keksittyä. Kirja voi ehkä joillekin tuntua pelkältä isolta huijaukselta, mutta itse olen aika puolueellinen mitä eläimiin tulee.

__________

Suomentaja:  Marja Helanen-Ahtola

9. helmikuuta 2017

Hämärän jälkeen -haasteyhteenveto



No niin, nyt tulee vihdoin marraskuussa loppuneen lukuhaasteen yhteenveto (ihan liian myöhään, pahoittelut siitä). Emännöin ensimmäistä kertaa omaa haastetta, ja aiheeksi valitsin kauhun, koska siitä on aika monesti ennakkoluuloja tai sitä pidetään paljon yhdenmukaisempana genrenä mitä se oikeasti on. Huomasin, että kaikki osallistujat olivat onneksi löytäneet hyvää luettavaa, ja muutama myös yllättyi kauhun viihdyttävyydestä. Toivottavasti muutkin lähtevät tästedes lukemaan itselleen vierasta genreä, oli se sitten kauhu tai jokin muu (itselläni on vielä työtä esim. kiinnostavan sci-fin löytämisessä).

Yhteensä koosteen/arvion ilmoittaneita oli 10 kpl, ja luettuja kirjoja yhteensä 90 kpl. Noitapiiriläisiä, eli vähintään 11 kirjaa lukeneita, oli allekirjoittanut mukaan lukien peräti 5, aaveita ja ihmissusia 2 sekä haudankaivajia ja zombeja 1. Kotimaista kirjallisuutta, novellikokoelmia ja sarjakuvia näytti olevan eniten, ja klassikkojakin mahtui joukkoon mukavasti.

Lupasin myös järjestää arvonnan. Jokainen yli kuusi kirjaa lukenut sai kaksi arpaa, ja palkintona on yllätyskirja. Onnetar veti kulhosta Hurja Hassu Lukija -blogin. Onneksi olkoon! Laitoin sähköpostia blogissasi näkyvään osoitteeseen.

Lopuksi vielä lista kaikista luetuista. Lämpimät kiitokset kaikille osallistujille!

Sarjakuvat
Azuki, Ryo: Vaarallinen sivusto 1 (Evarian kirjahylly)
Bunn, Cullen ja Tyler Crook: Harrow County, Vol. 1: Countless Haints (#1-4) (Orfeuksen kääntöpiiri)
Carroll, Emily: Through the Woods (Kirjahilla)
Comes: Eva (Oksan hyllyltä)
Hill, Joe ja Gabriel Rodriguez: Welcome To Lovecraft (Taikakirjaimet)
Hill, Joe ja Gabriel Rodriguez: Head Games (Taikakirjaimet)
Hill, Joe ja Gabriel Rodriguez: Crown of Shadows (Taikakirjaimet)
Hill, Joe ja Gabriel Rodriguez: Keys to the Kingdom (Taikakirjaimet)
Hill, Joe ja Gabriel Rodriguez: Clockworks (Taikakirjaimet)
Hill, Joe ja Gabriel Rodriguez: Alpha & Omega (Taikakirjaimet)
Kirkman, Robert ja Jay Bonansinga: The Walking Dead: Kuvernöörin nousu (Kirjahullun päiväkirja)
Kirkman, Robert ja Jay Bonansinga: The Walking Dead: Tie Woodburyyn (Kirjahullun päiväkirja)
Liu, Marjorie ja Sana Takeda: Monstress, Vol. 1: Awakening (Kirjahilla)
Moore, Terry: Rachel Rising (#1-2) (Oksan hyllyltä)
Roberson, Chris et al.: iZombie (#1-4) (Orfeuksen kääntöpiiri)
Snyder, Scott: Amerikan vampyyri (Hurja Hassu Lukija)
Umeno, Hana: Saksinainen (Evarian kirjahylly)

Novellit
Carroll, Jonathan: Neljännestä yli ymmärryksen (Hurja Hassu Lukija)
Carroll, Jonathan: Pyhän hirven kirkko (Hurja Hassu Lukija)
Cox, Michael (toim.): The Oxford Book of Victorian Ghost Stories (Orfeuksen kääntöpiiri)
Dahl, Roald: Nahka ja muita novelleja (Oksan hyllyltä)
du Maurier, Daphne: Linnut (Hurja Hassu Lukija)
Hearn, Lafcadio: Kwaidan: tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä (Orfeuksen kääntöpiiri)
Kane, Paul (toim.): The Mammoth Book of Body Horror (Orfeuksen kääntöpiiri)
Katajala, Jussi: Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita (Katvealue)
Nevala, Heikki (toim.): Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja (Evarian kirjahylly)
Nummelin, Juri (toim.): Kuun pimeä puoli: suomalaisia ihmissusinovelleja (Cilla In Wonderland)
Nummelin, Juri (toim.): Luurankomies ja muita kauhutarinoita villistä lännestä (Katvealue)
Ojanen, Eero (toim.): Suuri suomalainen kummituskirja (Evarian kirjahylly, Dysphoria)
Sadelehto, Markku (toim.): Lovecraftin lähteillä (Oksan hyllyltä)
Sadelehto, Markku (toim.): Outoja tarinoita 4 (Katvealue)
Sadelehto, Markku (toim.): Paha vieras (Katvealue)
Sadelehto, Markku (toim.): Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia (Katvealue, Taikakirjaimet, Dysphoria)
Saloranta, Tuomas: Mahtavat ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia (Katvealue, Evarian kirjahylly)
Simonsuuri, Lauri (toim.): Myytillisiä tarinoita (Orfeuksen kääntöpiiri)
Stephens, John Richard (toim.): Mystisiä kissatarinoita (Orfeuksen kääntöpiiri)
Stoker, Bram: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia (Hurja Hassu Lukija)
Stoker, Bram: Midnight Tales (Orfeuksen kääntöpiiri)
Utterson, Sarah Elizabeth (toim.): Tales of the Dead (Orfeuksen kääntöpiiri)
Winter, Douglas E. (toim.): Dark Visions (Orfeuksen kääntöpiiri)

Muut
Aaltonen, Sami: Aavetaloja (Evarian kirjahylly)
Carey, M. R.: Fellside (Taikakirjaimet)
Duigon, Lee: Kauhun koulu (Kirjahullun päiväkirja)
Endore, Guy: The Werewolf of Paris (Orfeuksen kääntöpiiri)
Halme, Jukka ja Juri Nummelin (toim.): Ulkomaiset kauhukirjailijat (Orfeuksen kääntöpiiri)
Hautala, Marko: Itsensävalaisevat (Hurja Hassu Lukija)
Hautala, Marko: Kirottu maa (Katvealue)
Hautala, Marko: Kuiskaava tyttö (Kartanon kruunaamaton lukija, Dysphoria
Hill, Joe: Sydämen muotoinen rasia (Oksan hyllyltä)
Holder, Nancy: Crimson Peak (Kirjahilla, Taikakirjaimet)
Hurley, Andrew Michael: Hylätty ranta (Dysphoria, Hurja Hassu Lukija)
Kallas, Aino: Sudenmorsian (Taikakirjaimet
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita (Evarian kirjahylly)
King, Stephen: Se (Evarian kirjahylly)
King, Stephen: Uinu, uinu lemmikkini (Orfeuksen kääntöpiiri)
Kolker, Robert Phillip (toim.): Alfred Hitchcock's Psycho: A Casebook (Orfeuksen kääntöpiiri)
Korhonen, Niko Mikael: Pärttylin kesä (Evarian kirjahylly)
Landis, John: Elokuvan hirviöt (Orfeuksen kääntöpiiri)
Landy, Derek: Demon Road (Kirjahilla)
Le Fanu, Sheridan: Carmilla (Hurja Hassu Lukija)
Leroux, Gaston: Oopperan kummitus (Cilla In Wonderland)
Lewis, Matthew Gregory: Munkki (Hurja Hassu Lukija)
Lindqvist, John Ajvide: Kultatukka, tähtönen (Hurja Hassu Lukija)
Lotz, Sarah: Neljäs päivä (Evarian kirjahylly)
Matheson, Richard: Olen legenda (Hurja Hassu Lukija)
Meyrink, Gustave: Golem (Katvealue)
Morre, Hanna: Tuonen tahto (Taikakirjaimet, Evarian kirjahylly, Dysphoria)
Ness, Patrick ja Siobhan Dowd: Hirviön kutsu (Oksan hyllyltä, Hurja Hassu Lukija)
Niemi, Mikael: Kirkon piru (Oksan hyllyltä)
Niemi, Mikael: Verenimijät (Oksan hyllyltä)
Noronen, Paula ja Kati Närhi: Yökoulu ja kadonnut opettaja (Oksan hyllyltä)
Olde Heuvelt, Thomas: HEX (Kartanon kruunaamaton lukija)
Pettersson, Allan Rune: Frankensteinin täti (Orfeuksen kääntöpiiri)
Polidori, John: Vampyyri (Hurja Hassu Lukija)
Raven, Nicky, ja Gary Blythe: Vampyrologia: langenneiden todellinen historia (Hurja Hassu Lukija)
Rice, Anne: Veren vangit (Cilla In Wonderland)
Ruiz Zafón, Carlos: Marina (Hurja Hassu Lukija)
Saloranta, Tuomas: Juuri sellainen yö (Evarian kirjahylly)
Sánchez Piñol, Albert: Kylmä iho (Evarian kirjahylly)
Schneider, Steven Jay (toim.): 101 Horror Movies You Must See Before You Die (Orfeuksen kääntöpiiri)  
Sommer-Bodenburg, Angela: Pikku vampyyri matkustaa (Pikku vampyyri #3) (Orfeuksen kääntöpiiri)
Sommer-Bodenburg, Angela: Pikku vampyyri maalla (Pikku vampyyri #4) (Oksan hyllyltä, Orfeuksen kääntöpiiri
Stoker, Bram: Dracula (Oksan hyllyltä)
Strandberg, Mats: Risteily (Evarian kirjahylly, Dysphoria)  
VanderMeer, Jeff: Hävitys (Taikakirjaimet)
Waters, Sarah: Vieras kartanossa (Hurja Hassu Lukija)
Wells, Dan: I am not a Serial Killer (Taikakirjaimet)
Wells, H. G.: Tohtori Moreaun saari (Katvealue, Kirjahilla
Wyndham, John: Käenpojat (Hurja Hassu Lukija)